Onko ongelma ongelma?

Teenkö kärpäsestä härkäsen? Onko tämä nyt ollenkaan ongelma vai suurentelenko ja kuvittelenko vain?

Pikkumainen tai en, minua häiritsee suuresti eräs asia. Naapurin lapset. Tai itse asiassa naapurin lapset ovat oikeastaan ihan kivoja lapsia, mutta se, miten he käyttäytyvät, välillä ahdistaa. Ei ole vain kerran, kun on tehnyt mieli lallattaa päin naamaa, että "kantelupukki kaakattaa..." Kun joka asiasta pitää tulla oven taakse sanomaan. "Nyt se ja se on pihalla ilman pipoa." "Arvaa mitä, esikoinen kiipesi puuhun." "Siellä se keskimmäinen ajaa pyörällä. Saako se?" Todella ärsyttävää.

Ehkä olen vain lepsu ja selkärangaton äiti ja huoltaja, kun en todellakaan jaksa joka asiasta komentaa. Jos keskimmäinen hilluu ulkona ilman pipoa, niin onko se naapurin lasten asia? Tai jos esikoinen on kiivennyt pieneen pihapuuhun, johon naapurin lapsilla ei ole asiaa, niin pitääkö siitäkin tulla (rangaistuksen näkemisen toivossa) minulle kertomaan? Ikään kuin en näkisi ikkunasta, mitä pihalla nenäni alla puuhataan.

Kantelemiseen liittyvä ainakin yhtä ärsyttävä piirre on "en se minä ollut" -tauti. Homma alkaa siitä, että naapurin lapset tulevat soittamaan ovikelloa ja kun avaan oven, ilmoittavat, että meidän lapset ovat - sanotaan nyt vaikka - näyttäneet kieltä heille, kun ovat olleet keskenään tuossa ikkunan alla pihalla. Kun luonnollisesti kysyn, mitäs itse ovat tehneet, on yleisin vastaus "ei me mitään tehty, ne sen aloitti". Ja voi vinde, kun juuri sillä hetkellä alkaa tilanne ottaa päähän isommalla vaihteella. Juu, eivät naapurin lapset koskaan itse tee mitään, vaan aina nämä meidän perilliset ovat niitä, jotka aloittavat ja tekevät typeriä juttua. Voi kiesus.

Onhan se kiva, että pihalla on lapsille seuraa, mutta kolikolla on aina se toinenkin puoli. (Ja siinä vaiheessa, kun naapurin lasten äiti soittaa ja ilmoittaa jostain yhtä tyhjänpäiväisestä jutusta, jonka lapseni ovat kuulemma tehneet, minun on erittäin vaikea hillitä itseäni ja vain todeta, että pitääpä jutella asiasta sankarien kanssa...)