Vähän sitä sun tätä - ja tuotakin

Kesälomaa odotellessa. Esikoisella on enää viikko koulua jäljellä, keskimmäisellä kolme leikkikouluaamua. Päivät menevät suht samaa rataa, eikä loma itse asiassa tuo asiaan suuriakaan muutoksia.

Toukokuu on ollut toisaalta mukavan vaiherikasta aikaa. Ensinnäkin olen ollut töissä muutamana päivänä. Se jos mikä on aivan ihanaa!! Ihan selvästi on aika siirtyä kotiäitiydestä uuteen elämänvaiheeseen, kun työn tekeminen saa minut hyppimään riemusta. Ja töiden tekemisen myötä myös kaipuu tanssimiseen on kasvanut potenssiin sata. Ei mene kauaakaan, kun saan pistää jalalla koreasti minäkin :)

Äitienpäivä oli jälleen kerran päivä muiden joukossa. Ironisesti sain aamiaisen kannettuna sänkyyn, tosin kantajana oli äitini. No, lapset olivat voidelleet leivät ja tehneet teen, joten äitini sai toimia vain statistina. Herätys oli klo 9, mutta mies päätti jäädä koisaamaan ja nousi ylös vasta yhdeltätoista - piikikkään kommenttini seurauksena. Jo siitä tiesin, että päivä ei tule menemään hyvin, vaan toukokuun toisen sunnuntain kirous sen kun vain jatkuisi.

Herättyään mies sai sen verran elämää itseensä, että otti lapset ja lähti heidän kanssaan uimaan. Minä käytin aikaani tyhjentämällä kompostoria, muokkaamalla kukkapenkkejä ja kylvämällä kukkien siemeniä niille. Jos Luoja suo (ja viherpeukaloni on ollenkaan voimissaan), meillä on heinäkuussa kukassa kaikenlaista värikästä ja kivaa :) Ja todellakin, äitienpäivä on näinä kotiäitivuosina ollut äidin oma päivä (tai niin olen joka vuosi toivonut). Silloin ei tarvitse olla muun perheen tai lasten kanssa, jos ei halua. Päivä toteutui kolmasosalla. Loput kaksi kolmasosaa olikin sitten ihan normaalia päivää ruuanlaittoineen sun muine perushommineen. Olen siis edelleen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi vaikka lopettaa.

Kevään myötä eloon on luonnon lisäksi heränneet myös naapuruston lapset. Kun ulos menee, kuulee lasten ääniä kaikkialta. Myös omien lasten. Hyvä, että ne saa sisälle edes ruuan ajaksi. Onneksi rajanaapurimme ovat lapsiperheitä, ja heillä lapset meidän lasten kanssa suunnilleen saman ikäisiä. Ja tietäähän sen, miten homma toimii, kun oma piha on ihan myllerryksessä rakennusprojektin takia, ja toisilla pihassa on leikkimökit ja kaikki. Toistaiseksi naapurit ovat suvainneet meidänkin lapsia pihallaan leikkimässä. Ja säännötkin ollaan jo puhuttu. Ehkä tämä kesä menee leikkimisen suhteen ihan ok. Ja oikein ilahduttavaa on huomata keskimmäisen saaneen omia kavereitaan ihan naapurista. Eipä tarvitse hänen enää esikoisen kavereiden kanssa leikkiä (esikoisen iloksi ehkä enemmänkin).

Kesälomaa vietetäänkin sitten rakentaen ja remontoiden. Vanhempieni taloprojekti edistyy hyvää vauhtia, ja pienimuotoisia harjakaisia vietettiin tänään. Nyt ovat ikkunat ja ovetkin paikoillaan, lattia valettu ja kuisti tekeillä. Ja nyt hommat hidastuvat, kun on niin paljon pientä, mikä täytyy saada tehtyä. Ah, muuttoa odotellessa. Siis vanhempieni :) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin nyt on tullut kiristeltyä hampaita useammankin kerran. Hoen itselleni jatkuvasti: "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja yritän myös uskoa sen. Vaikeaa on...

Pienin askelin eteenpäin, ja jos vaikka sitä jaksaisi kesästä kuitenkin nauttia, vaikka hermo meinaakin mennä. Ikävää ajatella, että tämä kesä on tällainen "välikesä", mutta minkäs sitä mielelleen voi.

 

Punainen nenä ja muita vappujuttuja

Kokemukset karttuvat itse kullakin.

Lähdimme Lappiin reilun viikon lomalle perheen kesken viikkoa ennen vappua. Anoppi ja miehen sisko (nato - ihan oikeasti, tosin vähän vanhahtavasti, kälykin kuulemma nykyään voi tarkoittaa puolison sisarta) lähtivät mukaan. Mies oli reissua suunnittellessaan väläytellyt matkustamista autolla pikkukaupungista Pyhätunturille (n. 1100 km), mutta ystävällisesti palautin hänet maanpinnalle muistuttamalla, että automatka kestäisi vähintään 12 tuntia ja että takapenkillä olisi matkaa vauhdittamassa kolme alamittaista. Hermoja säästääkseen (rahan sijasta) hän viisaasti varasi meille autojunapaikat mennen tullen. Loistava ratkaisu!

En voi kuin suositella autojunaa kaikille lapsiperheille (ja miksei muillekin). Juna lähti Helsingistä kohti Kemijärveä klo 19.30, ja jo ennen ensinytkäystä kuopus oli a) riisuutunut alushoususilleen ja b) kiivennyt yläsänkyyn peiton alle "kukkumaan". No, ei uni tullut silmään ihan heti, vaan piti niitä portaita ravata useamman kerran ennen uniaikaa. Iltapalaeväätkin syötiin ennätysajassa, jo ennen Pasilaa :) Isommat lapset viihdyttivät itseään juoksemalla makuuvaunun käytävää edestakaisin ja ympäri (alakerran kautta se kävi kätevästi). En jaksanut ajatella kanssamatkustajien aatoksia tuosta lasten huvituksesta. Kello ei kuitenkaan ollut edes kahdeksaa.

Uni voitti puoli kymmeneltä hammaspesun ja iltasadun jälkeen. Ja maistui kahdeksaan asti aamulla. Hyvä niin. Perillä Kemijärvellä oltiin puoli kymmeneltä, joten riehumisaikaa ei jäänyt aamupalan jälkeen kuin reilu tunti.

Vuokramökki oli ihan unelma - oikeasti. Täydellinen varustelu (pesukone ja kuivausrumpu mm.) ja iso kuin mikä. Lapset erityisesti oppivat arvostamaan laajaa videokokoelmaa ja kahta telkkaria. Emmekä me aikuisetkaan sitä pahaksemme panneet...

Mies ja isommat lapset hengasivat päivät rinteessä. Minä viihdytin kuopusta mm. pulkkamäessä ja hotellin edustalla olevalla leikkipaikalla. Anoppi ja nato/käly kävivät hiihtämässä kahtena aamuna, kun ladut eivät vielä olleet ihan liisteriä. Minäkin livistin nato/kälyn kanssa yhtenä aamuna aikaisin ladulle, ja tuli sitten hiihdettyä 21,1 km tuosta noin vain. Emme malttaneet kääntyä takaisin silloin, kun se olisi ollut järkevää, vaan painoimme menemään. Hiihdimme mm. tällaisen suoalueen halki:

Ja vesihiihdoksihan se meni parissakin kohdassa. Mutta sisulla painettiin eteenpäin, vaikka pitoa ei loppupuoliskolla ollut nimeksikään ja jalat huusivat hoosiannaa. Maasto oli hienoa ja maisemat upeat - ja kun ei enää ole rillejäkään, eivät nekään päässeet huurtumaan ;)

Vaikka olin vannonut (mielessäni), etten rinteeseen mene, löysin kuin löysinkin itseni sieltä kerran. Kuopus halusi ehdottomasti mennä laskemaan ("minä ite"), ja kun mies laski laudalla, katsoimme parhaimmaksi kokeilla ekalla kerralla avustettua laskettelua niin, että minä vuokrasin sukset, joiden välissä kuopus laski omillaan. Vuokrasin myös kypärän (heh), kun edellisestä laskettelukerrasta oli vierähtänyt lähemmäs 10 vuotta...

Niinpä Pyhärinteen perherinteessä mentiin sitten hissillä puoleen väliin ja kauniisti auraamalla tultiin alas. Muistin oikein, polvet eivät tuosta hommasta tykkää. Korvat myös väsyivät vinkumiseen, ja niinpä parin tunnin jälkeen hankkiuduin eroon koko hommasta. Seuraavana päivänä mies otti varmoin ottein kuopuksen mukaan, eikä hissimatkatkaan (ankkurihissillä) tuottaneet ongelmia. Minun huolekseni jäi päivän paistattelu ja naaman grillaaminen tasapuolisesti molemmilta puolilta rinteen ala-asemalla.

Vappuna sää oli aivan mahtava!

 

Punainen nenä tuli miehelle, joka ei "tosimiehenä" halunnut koskeakaan aurinkovoiteeseen. Todellinen vannoutunut vappuhemmo ;) Tai ikiteekkari ;)

Ja kuten kansallisten juhlapäivien yhteyteen kuuluu, emme säästyneet oksennukselta. Ensimmäisenä yönä mökissä esikoinen tuli herättämään kertomalla, että oli juuri oksentanut. Siitä se sitten lähti. Seuraava potilas oli kuopus, sitten keskimmäinen. Aikuisetkaan eivät vatsataudilta säästyneet. Kun lapset oksensivat kaksi kertaa ja nukkuivat puoli päivää, aikuisilla kiersi mahassa vuorokauden ja nukkua piti puolitoista. Onneksi sairastimme "vuoroissa", joten joku oli aina tolpillaan viihdyttämässä ja valvomassa lapsia.

Lumitilanne oli yllättävän hyvä. Rinteet muuttuivat sohjoksi vasta melko myöhään iltapäivällä, ja iltapalaa odotellessa annoimme television viihdyttää. Yöpakkaset tekivät sen, että aamupäivällä sekä rinteet että ladut olivat ihan siedettävässä kunnossa.

Paluumatkalla ennen junan lähtöä kävimme pikaisesti tutustumassa Kemijärven uimahalliin. Suosittelen. En tosin sitä vesiliukumäkeä aikuisille, sillä se on hurja.

Tällä kertaa olimme autojunassa kaksikerroksisen vaunun alakerrassa, jossa sai kaksi hyttiä välioven avaamalla yhdistettyä yhdeksi "huoneistoksi". Erinomainen ratkaisu vähän suuremmalle seurueelle. Yläkerran omaa vessa/suihkua ei ollut yhtään ikävä, kun tilaa sai vähän lisää. Unille päästiin pian yhdeksän jälkeen, ja aamulla meinasi tulla kiire, kun heräsimme vasta kahdeksalta. Puolessa tunnissa onneksi saimme tavarat pakattua ja vaatteet päälle. Aamiainen syötiin vasta kotona kymmenen aikaan.

Reissu oli kiva (vatsatautia lukuunottamatta, vaikka antoihan sekin pikantin vivahteensa lomaan), mutta kyllä oli kiva päästä kotiin takaisin. Ja nyt odotellaan jo koulun loppumista ja kesäloman alkamista - ja minä haaveilen elokuusta ja työhönpaluusta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, eihän.

Ihan oikeesti, hei

Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?

Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.

Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)

Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!

Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.

Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.

Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).

Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Mitä tein tänään

Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...

Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)

Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...

Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.

Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)

Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)

Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)

Kunnon rykäisy

Pääsinpä (miehen avustuksella) sanoista tekoihin: hankkiuduin eroon silmälaseista. Mainoslause piti kohdallani paikkansa, toimenpide oli nopea ja kivuton. Uhkakuvista huolimatta silmät ovat operaation jälkeen olleet vain hieman kuivat silloin tällöin. Kosteuttaville silmätipoille on ollut käyttöä, mutta se on pieni paha, kun ajattelee, että syksyllä saan tehdä töitä ilman, että pitää varoa rillien singahtamista salin toiselta puolelta toiselle kesken piruetin, tai että pääsen vihdoinkin lasten kanssa uimaan niin, että myös näen, missä ne mennä vilistävät. Ikänäköön operaatio ei vaikuta, mutta jos nyt saan sen kymmenenkin vuotta nauttia lasittomuudesta (ja senkin jälkeen pidän laseja vain lukiessani), niin ehkä mä kestän ;)

 

Ja kun kerran uudistumisen aloitin, niin kävin samalla kampaajalla. Sinne salongin lattialle jäikin n. 20 cm hiuksistani. Kasvavat takaisin, jos oikein ikävä tulee. Ei tosin ole vielä tullut ;)

 

Työrintamaltakin kuuluu hyvää. Lyhyet työmatkat, sopivasti haastetta ja mukavat työkaverit. Mitä muuta sitä voi toivoa? Huomenna käyn vielä tapaamisessa, jos vaikka muutama keikkapäiväkin sitä kautta onnistuisi. Tärisen innostuksesta ja haluaisin aloittaa jo nyt enkä vasta viiden kuukauden päästä. No, onneksi on tuota aikaa, sillä lasten hoitokuviot on vielä selvittämättä. Eivät päässeet siihen liikuntapainotteiseen päiväkotiin, johon hakemukset vein loppuvuodesta, joten nyt katsotaan, pääsevätkö kunnalliseen lähipäiväkotiin vai jonnekin muualle. Todennäköisesti jonnekin muualle, asuinalueemme kun on muutto- ja lapsiperhevoittoista.

 

Niin, ja talonrakennusprojekti on nyt todenteolla alkanut. Viime viikolla kaivettiin takapihalle talon paikka (tai siis kaivuri kaivoi, me katsoimme tapahtumaa lasten kanssa yläkerran ikkunasta), ja tänään miehet kävivät paaluttamassa alueen. Talopaketti tulee tontille heti pääsiäisen jälkeen, joten ehkä jo uskaltaisi alkaa suunnitella vanhan talon remonttia...

 

Loppuhuipentumana todetaan, että kyllä, kevät on tulossa :) Hyvä mieli sen kun lisääntyy lisääntymistään. Kerrankin näin päin.

 

Hokkus pokkus

Meillä on ollut jonninverran taikuutta ilmassa viime aikoina. Esikoinen kun sai joululahjaksi taikurintarvikkeet, ja nyt on kovasti innostunut illuusion tekemisestä. Mikäs siinä, onhan se mukavaa muiden hommien lomassa päästä katsomaan "taikaesityksiä" :) Samalla näkee, miten innoissaan toinen on, ja miten paljon voi lyhyessäkin ajassa oppia, kun vain on riittävästi kiinnostusta.

Tänään kylässä oli yksi koulukavereista, ja hänellekin esikoinen esitteli innoissaan uusia taitojaan. Hieman veti meikäläisellä suupieliä ylöspäin, kun lastenhuoneesta kuului: "Miten sä ton teit??" ja esikoisen riemullinen käkätys (ja laajat selitykset tempun kulusta) perään ;)

Taikuutta ei kyllä ole sitten se, että lihakset ovat tuskasen kipeät. Mitäs innostuin jälleen kerran hiihtämään Tuusulanjärven jäällä kuuden kilsan lenkin suksilla, joissa ei ollut pitoa kuin nimeksi. Jos tarkkoja ollaan, niin toisessa suksessa pitoteippiä oli jäljellä päkiästä hieman eteenpäin, kun toisesta teippi oli jo kokonaan irronnut. On selvääkin selvempää, että jalkaterät normaalisti ovat hieman enemmän ulospäin kuin normaali-ihmisellä. Sen verran paljon sain tehdä töitä lonkanlähentäjillä (että sain sukset pysymään ladulla suoraan eteenpäin). Ja lonkankoukistajat huutavat myös apua joka kerta, kun nousen istumasta seisomaan. Kiitos lipsuvien suksien, sain tehdä ihan tosissani niillä lihaksilla töitä.

Hulluutta on monenlaista. Siitä todisteena tämäniltainen kauppareissuni, jolta ostin mm. uuden paketin pitoteippiä. Jos nyt kerran hiihdetään, niin tehdään se sitten kunnolla. Saa nähdä, ehdinkö enää Tuusulanjärven jäälle näillä lumilla, vai pitääkö tyytyä sivakoimaan Lapissa Vappuna ;)

Ja minä kun elävästi muistan, miten lukion viimeisen hiihtoa sisältäneen liikuntatunnin jälkeen vannoin, etten IKINÄ enää hiihdä...

 

Kun maassa on lunta ja pakkasta

Olemme viettäneet hiihtolomaa koko perheen voimin. Sää ainakin on suosinut tänä vuonna: pikkupakkasta ja lunta on riittänyt hienosti, ja aurinkokin on useampana päivänä käynyt tervehtimässä.

Miehellä ja minulla lomasuunnitelmat menevät usein vähän ristiin. Minusta olisi mukavaa myös vain olla ja löhöillä (ja neuloa ja lukea kirjoja), mutta miehestä oikeaa lomaa on se,  kun voi tehdä kaikkea sellaista, mihin ei arkena oikein ole aikaa. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin minulla ei arkena ole juurikaan aikaa vain olla ja löhöillä, joten siinä mielessä ajatukset lomanvietosta ovat yhteneväiset.) Hän siis haluaa näin talvilomalla viedä lapsia luistelemaan, uimaan, laskettelemaan, pulkkamäkeen... Ja minua nuo suunnitelmat ihan hengästyttävät.

Mutta olemme käyttäneet tämän loman hyvin paljon miehen suunnitelmien mukaisesti. Lapset ovat olleet luistelemassa (sekä jäähallissa että luonnonjäällä), laskettelemassa, pulkkamäessä ja uimassa. Minä olen skipannut luistelut ja laskettelut, mutta kuopuksen kanssa olin pulkkamäessä ja koko perhe oltiin eilen Serenassa.

Ja kun miehestä on kyse, mitään ei tehdä vain vähän aikaa. Niinpä keskiviikkona Talmassa vierähti kahdeksan tuntia (tosin minä ja kuopus oltiin siellä vain 2,5 tuntia) ja eilen Serenassa reilut kuusi. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että itse olin melko lailla riittävän liottunut jo 3,5 tunnin uimisen jälkeen, mutta "lapset" halusivat olla pidempään...

Ai niin, ja torstaina mies vei lapset Hyrylän uimahalliin uimaan. Sanoi reissun kestävän pari-kolme tuntia. Tulivat kotiin reilun viiden tunnin kuluttua. Jep jep.

Pitkissä reissuissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kyllä minäkin silloin nuorena... Mutta n. 2,5-vuotias kuopus ei ihan jaksa veljien vauhdissa hyvistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kuopus väsyy, kitinä alkaa, ja minä väsyn siihen kitinään. No, eilinen vesipuistoreissu meni loppujen lopuksi ihan kivasti. Olimme kaukaa viisaita, ja otimme hyvät eväät mukaan. Eväshetkiä vietimme kaksi tuon kuusituntisen aikana. Lisäksi kuopus käytti kellu-uikkareita, joten vedessä telmiminen ja vesiliukumäkien laskeminenkin sujuivat molemmat hyvin ja ilman suurempia huolia. Isommat osaavat jo uida niin hyvin, että heidän välittömässä läheisyydessään ei tarvitse seistä. Tuo viisivuotiaskin.

Esikoinenkin sai hyvät naurut (ja minä kuulin mieluisan kohteliaisuuden), kun tulin hänen perässään alas vesiliukumäkeä. Ennen altaaseen molskahtamistani esikoisen minua jo siellä reunalla odottaessa altaan vieressä seisoi mies kahden poikansa kanssa. Reunalle päästyäni esikoinen hihitti:

E: Äiti, toi setä sanoi sua tytöksi!

Se mies: Joo, tota, tässä pojille sanoin, että laskeepa tuo tyttö lujaa.

E: Ja mä sanoin, ettei se oo tyttö, vaan se on mun äiti!

Minä: Heh, kiitos kohteliaisuudesta.

Että sellaista :)

 

Loma jatkuu viikonlopun yli, ja tänään siivotaan. Huomenna todennäköisesti tehdään jälleen jotain aktiivista miehen suunnitelmien mukaan. Sitä ennen pitääkin muistaa myös levätä ;)

 

 

Nyt sen keksin

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)

 

Kiikun kaakun

Isosta kerrostaloyhtiöstä pientaloon muuttaminen toi paljon muutoksia. Yksi niistä on se, että biojäte kopostoidaan omassa pihassa sen sijaan, että se kerätään bioska-pussiin ja roudataan taloyhtiön jätekatoksen bioroskikseen eikä siitä tarvitse sen jälkeen enää huolehtia.

Kompostorin ansiosta olen perehtynyt kompostointiin perinpohjaisesti. Mietin jatkuvasti sopivaa kuivikkeen määrää ja sekoitusta, että komposti ylipäätään toimisi. Olin innoissani, kun sain kompostorin kunnolla käyntiin pitkän eipäs-juupas -vaiheen jälkeen. Joka päivä kävin useaan kertaan katsomassa kompostorin lämpömittarista mieltähiveleviä lukuja: 30, 40, 45...

Kyllä harmitti, kun eilen huomasin lämpötilan taas pudonneen alle kahdenkympin, vaikka pahin pakkasjakso onkin takana. Piru vie, mitä tässä vielä pitäisi tehdä? En näköjään osaakaan tulkita kompostorini sielunliikkeitä, vaikka niin jo ehdin luulla. Vaikka mieli tekisi heittää kaikki jäte sekajäteastiaan ja siitä kaatopaikalle, niin sisu ei anna periksi. Kyllä minä sen kompostorin vielä kesytän, odotahan vain!

Aikaisemmin kompostijäte taisi olla liian märkää, nyt se on liian kuivaa - kai. Enkä millään jaksaisi alkaa lämpöisen veden kanssa läträtä. Vai pitäisikö vain odotella säiden lämpenemistä, että maatuminen käynnistyisi jälleen toden teolla...

Niin että jos jollain on vinkkejä jaettavaksi, niin kommenttilootaan niitä voi naputella. Tämä kiittäis :)

Haasteesta miestä, sarvista härkää

Kaisa haastoi minut valokuvameemiin. Pakkohan sitä on osallistua, kun kerran haastetaan :)

Ohjeet kuuluvat näin:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Tässä ohjeiden mukainen kuva:

Ja tarina kuvan takana menee näin:

Olen innokas neulomaan ja tekemään muitakin käsitöitä (tsekatkaa vaikka). Tämä kuva on otettu marraskuussa 2007, kun olin tehnyt nappeja vaille valmiiksi tällaisen nutun kuopukselle, ikää 1v1kk. Neiti oli silloin jo niin vauhdikas, etten hänestä saanut mallia, vaan turvauduin vanhaan Maija-nukkeeni, joka tässä perintökeinutuolissa seisten esittelee nuttua.

Nuttuun käytin itselle tekemästäni neulepaidasta jääneitä lankoja, Novita Wool viininpunainen. Muistelen tuskastuneeni tuon neulomiseen, jostain syystä yksinkertainen ohje tuntui tosi puuduttavalta. Kuinka ollakaan, kun vihdoinkin sain napit tuohon kiinni, kuopus piti nuttua yllään kaksi kertaa, ja sen jälkeen se jäi kaappiin. Kunnes myin sen alkukeväästä Huutopaketissa muiden 62-68/70 senttisten vaatteiden kanssa (pilkkahintaan - pahus.) Ohje on jostain Novitan lehdestä. Tai vaihtoehtoisesti Modasta. Muutosta johtuen rakkaat neulelehteni ovat edelleen yhdessä muuttolaatikossa kellarissa, enkä pääse asiaa nyt tarkistamaan...

 

Meemiin haastan puolestani Piikkarin, Petran, Jennin ja arkitehdin.

Enkä loukkaannu, jos haastetta ei oteta vastaan. Itsekin pääsääntöisesti katkaisen ketjukirjeet sen kummempia omantunnon pistoksia tuntematta ;)