Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...
Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)
Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...
Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.
Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)
Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)
Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti