Tämän olen aina halunnut tietää

Keskimmäinen on kyllä ihana, kun hän aina osaa kertoa, mistä mikäkin on tehty tai muuta yhtä hienoa :)

Tänään ruokapöydässä tuli puhetta ketsupista ja siitä, miten sitä tehdään. Tässä keskimmäisen versio ketsupintekoprosessista:

Tonne pulloon laitetaan tomaatti, sit se valkoinen ja sit toi korkki, ja sit ravistellaan lujaa. Ja sit saadaan ketsuppia!
Äiti, me voidaan itsekin tehdä ketsuppia!!

Ä: On kyllä kuule varmaan helpompaa, että käydään jatkossakin ostamassa ketsupit kaupasta.

Joo, ne tädit tekee ketsuppia siellä kaupassa noin :)

* *

Niin että jos jokin asia askarruttaa, nelivuotiaalla on siihen aina oikein käypänen vastaus valmiina :)

Sopeutumista kerrakseen

Esikoisella on koulua takana huimat 2 ja puoli viikkoa ja jo tuntuu, että hän on ollut ekaluokkalainen useamman kuukauden. Kavereita on löytynyt niin, että joka iltapäivä koulun ja läksyjenteon jälkeen esikoisen näkee seuraavan kerran iltaruuan aikaan. Myös koulumatkat hoituvat kaveriseurassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun muistan, miten huolissani olin siitä, ettei hän tuntenut täältä ketään ikäistään silloin, kun koulu alkoi. Vanhempainillassa pääsin näkemään kavereiden vanhempia ja verestämään muistoja vanhan ala-asteeni luokassa istuen. (Esikoisen opettaja opetti rinnakkaisluokkaa silloin, kun itse olin pikkukoululainen.)

Esikoisella siis pyyhkii hyvin, mutta keskimmäisellä vähän heikommin. Rankkaa on, kun on tottunut leikkimään isoveljen kanssa, eikä se enää niin onnistukaan. Eivät ekaluokkalaiset halua neljävuotiasta omiin leikkeihinsä, joten kun esikoinen lähtee kaverin luo leikkimään, jää keskimmäinen kotiin pahoilla mielin. Ymmärrän hyvin, miksi kiukuttaa, riehututtaa ja vingututtaa, mutta ei se juuri tällä hetkellä auta minua jaksamaan tilannetta yhtään sen paremmin. Toivonkin, että ensi viikolla alkava leikkikoulu toisi jotain helpotusta tilanteeseen. Harmi vain, että leikkikoulu on aamupäivisin yhtä aikaa esikoisen koulun kanssa, sillä iltapäivät lienevät ihan yhtä vaikeita kuin nytkin. Itsepä halusin aamupäiväksi toimintaa, tyhmä minä.

Omakotitaloasujana muutoksia on todellakin tullut. Suurin niistä varmaan on leikkipihan (ja sen myötä juttukavereiden) puuttuminen. Onhan tässäkin pihaa - vielä, ennen kuin uusi talo nousee takatontille - mutta se ei hirveästi anna virikkeitä näille meidän alaikäisille. Toisin kuin "kaikkien muiden" pihat, joissa on trampoliinit, keinut, liukumäet sun muut hilavitkuttimet (jos lasten puheisiin on uskominen). Meistä on siis tullut leikkipuistojen suurkuluttajia. Ei siinä mitään, saa keskimmäinenkin yleensä leikkikaverin aamupäiviksi, mutta minua tilanne rasittaa siksi, että en ole voinut enää neuloa ulkoilujen aikana. Puistoissa lapsia pitää koko ajan vahtia. Lisäksi kun kuopus opettelee kuivaksi ja olen rohkaistunut jättämään häneltä vaipan kokonaan pois päivisin, saan noin tunnin välein huolehtia siitä, että hän saa tilaisuuden käydä pissalla. Ettei tarvitse housuja alkaa puistossa vaihtaa kuiviin. Olen siis täten liittynyt niiden vanhempien joukkoon, jotka puistoissa seisovat siellä täällä tyhjin katsein miettien syntyjä syviä.
Yllättäen työpäiväni on myös pidentynyt. Lapset vaativat ei vain huomiota vaan myös viihdytystä ja leikkiseuraa koko hereilläoloaikansa, ja sen lisäksi minun huolekseni on tullut siivoaminen, kokkaaminen ja pyykkääminen. Myös poliisina ja erotuomarina toimiminen on lisääntynyt huomattavasti, joten vähintään 12 tunnin työpäivän jälkeen olo on aika loppu. Silti valvominen on kohdallani lisääntynyt, sillä pitää ne akut jotenkin ladata, että jaksaa tätä härdelliä päivästä toiseen. Yhä enemmän olen alkanut haaveilla töihinpaluusta: olisi ainakin jokunen tunti päivässä sellaista aikaa, ettei tarvitsisi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa eikä kuunnella tappelua tai vinkumista. Se olisi luksusta - ja siitä vielä maksettaisiin :)

Kuvittelin, että tokihan tämä yhteisasuminen vanhempieni kanssa sujuu siinä sivussa, mutta rankempaa tämä on ollut kuin mitä osasin pelätä. Koska olen päivät kotona, on minulle langennut (luonnostaan - ei kai?) talon siivoaminen, pyykkien pesu, ruuanlaitto ja yleisen järjestyksen pitäminen. Sen lisäksi suurin osa tutuista tavaroista on edelleen pakattuina laatikoihin tai viety väliaikaissäilytykseen tai yhä entisessä asunnossa. Ei ole täällä omaa tuttua sohvaa, keittiön pöytää, veitsiä, saksia, juustohöylää. Sängytkin myin alta, ja nyt nukumme kämäsillä patjoilla lattialla. Toisaalta sen voi laittaa myös saamattomuuden piikkiin, kun emme vielä ole saaneet aikaiseksi hakea omaa sänkyämme vanhasta asunnosta tänne. Vaikka kyse on lapsuudenkodistani, ei tämä silti tunnu siltä oikealta kodilta, kun täällä on kaikki vanhempieni huonekalut ja tavarat. Odotankin yhä kasvavalla innolla rakennusprojektin todellista alkamista (valitettavasti tämä valmistautumisprosessi on osoittautunut erittäin aikaa vieväksi ja turhauttavaksi vaiheeksi), joka uhkaa siirtyä keväälle, kun mitään ei vieläkään ole tapahtunut. Yhden asian viivästyminen kumuloituu ikävästi, sillä me emme pääse asettumaan taloksi ja tekemään tästä omannäköistämme ennen kuin saamme vanhempieni tavarat siirrettyä uuteen taloon. Enkä minä oikeasti jaksaisi enää odottaa...

Voi, toivottavasti hommat alkaisivat luistaa vauhdilla. (Ja voi, jos vain saisin omaa aikaa edes sen tunnin päivässä, ettei tarvitsisi pikkutunneille asti valvoa ja nauttia hiljaisuudesta.)

Ihmettelen...

Muuttoa varten pakatessani sain kuin sainkin jonkin verran vaatteita ja tavaroita lajiteltua säilytettäviin ja kierrätettäviin. Heti muuton jälkeen vuokrasin pöydän uudelta itsepalvelukirppikseltä ja innosta puhkuen vein lähinnä hyväkuntoisia lastenvaatteita sinne myyntiin. Vaatteet eivät ole hinnoilla pilattuja, kun mm. vauvan sukkia myyn kymmenellä sentillä pari, bodyjä puolesta eurosta euroon kappale ja joitain isompien lasten ja aikuisten vaatteita eurosta kahteen euroa kappale.

Itsepalvelukirppis on minulle ihan uusi juttu, vaikka tavallisilla kirppiksillä olenkin viime vuosien aikana ollut useampaan kertaan myymässä meille jo tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Suunnilleen joka toinen päivä olen käynyt pöytääni siistimässä ja täydennyksiä viemässä. Tai aluksi vein, nyt en ole sitä tehnyt. Ei ole mitään järkeä, kun ei tavara pöydältä mihinkään liiku. Olen hämmentynyt ja hieman pettynytkin. En todellakaan myy mitään "rätei tai lumpui", vaan oikein siistejä ja käyttökelpoisia vaatteita. Enkä usko, että hinnatkaan ovat ongelma. Miksi vaatteet eivät käy kaupaksi?

Sen ymmärrän, että itsetehdyt äitiys- ja imetysvaatteet eivät kelpaa kenellekään edes eurolla, vaikka materiaali on laadukasta ja työn jälki siistiä, mutta että teollisesti valmistetut, yhdellä lapsella hetken aikaa käytetyt vaatteet eivät kenellekään kelpaa, saa mielen hieman mustaksi. No, sen verran on tavara omistajaa vaihtanut, että pöytävuokran saan tuotoilla katettua, mutta muuten menee hyväntekeväisyyden puolelle.

En kuitenkaan luovuta ihan vielä: syyskuussa menen joku viikonloppu ihan live-kirppikselle ip-pöydältä jääneitä vaatteita myymään. Jos vaikka silloin pääsisin niistä eroon ja saisin muutaman pennosen taskunpohjalle kotiäidin toimeentuloa hieman kohtentamaan. Tai haluaisiko joku ostaa vaatepaketin, jossa on erilaisia bodyjä, housuja, paitoja ja sukkia vauvakokoa? Anyone?
(Vaikka eivät nuo vaatteet ole Huuto.netissäkään menneet, kun taitavat olla liian tavallisia...)

Muutosten tuulia

Muutto on pääpiirteissään suoritettu. Tavaroita on hajasijoitettu pariinkin eri paikkaan, vielä kun saisi huonekalut jonnekin mahtumaan. Niin, ja sen vanhan asunnon myytyä. On jotenkin tavattoman ihanaa asua jälleen lapsuudenkodissa, ja toisaalta myös hieman outoa. Tiedoksi, asumme tällä hetkellä "kimppakämpässä" vanhempieni kanssa. Toistaiseksi kaikkien hermot ovat kestäneet ainakin julkisesti. Muutto uudelle (vaikkakin suht tutulle) paikkakunnalle, kavereiden jääminen "vanhaan pihaan", koulun alku ja muu hässäkkä ovat luonnollisesti vaikuttaneet siihen, miten lapset ovat käyttäytyneet. Ja aikamoista meno onkin välillä ollut, huh huh.

Esikoinen oli ensimmäistä päivää koulussa eilen. Siinäkin oli säätämistä, että hänet saatiin tähän maantieteelliseen lähikouluun, jonne matkaa on n. 300 metriä. Kovasti oli rehtori häntä laittamassa noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun pedagogisiin syihin vedoten, mutta sitkeästi ja asiallisesti jankkaamalla esikoinen pääsi kuin pääsikin samaan kouluun, jossa minä olen pulpettia kuluttanut viisi vuotta elämästäni :) Eka koulupäivä oli kuulemma mennyt "ihan hyvin". Vähän oli ekaluokkalaista harmittanut se, ettei kukaan luokkakaverista ollut ennestään tuttu, mutta suurin osa asuu tässä lähellä samalla alueella, joten on odotettavissa ystävyyssuhteiden syntymisiä.
Ekaluokkalaisen äitinä en voinut olla vuodattamatta kyyneltä silloin, kun pikkuiseni marssi luokkaansa uusi (pääkallo)koulureppu selässään keikkuen. Voi minua... Itkeä tirautin hiljaa itsekseni myös silloin, kun esikoinen ekat "läget" tehtyään lauloi miehelle ja minulle uudesta aapisestaan aakkoslaulun. Nyyh.

Harrastustoimintaa lapsille olemme myös ehtineet puuhata. Kaksi vanhinta menee pelaamaan jalkapalloa (harkat maanantaisin ja torstaisin, esikoinen pääsi ihan joukkueeseen, keskimmäinen menee vielä jalkapallokouluun), nuorimman vien tiistaisin tanssitunnille ja itse käyn keskiviikkoisin joogassa. Menevät viikot mukavasti, kun on joka ilta jotain menoa :-P
Mies haluaisi isommille lapsille vielä jotain musiikkiin liittyvää, mutta saa kyllä sitten itse hoitaa lasten viemiset soittotunneille. Joka tapauksessahan hänen tehtäväkseen jää harrastustoimintoihin kuljettaminen ensi syksynä, kun minä lähden takaisin työelämään. Tanssinopettaja kun työskentelee iltapäivisin ja iltaisin. Toisaalta, sitä on turha murehtia ihan vielä.

Kerrostalosta omakotitaloon muuttaminen tuo mukanaan kaikenlaisia muutoksia. Portaita ei enää juurikaan tarvitse ravata, kun tullaan ulkoa sisälle. Se on hyvä. Omalla pihalla voi kirmata vaikka nakuna. Sekin on hyvä (etenkin lasten mielestä). Kavereita taas ei pihalta yhtä helposti löydy, ja se on vähän tylsää. Onneksi naapurustossa on paljon lapsia, joten paljon ehtii vielä tapahtua kaverisuhteiden osalta. Ja se on hyvä.
Jätteiden kierrätys on huomattavasti vaikeampaa nyt, kuin aikaisemmin. Paperinkeräys on n. sadan metrin päässä samoin kuin lasin- ja pienmetallinkeräyskin. Kartongin lähin keräyspaikka on n. 700 metrin päässä kaupan parkkiksella. Biojätteelle ostin viime viikolla kompostorin, kun en kestänyt ajatusta perunankuorista ja ruuantähteistä sekajätepussissa kaatopaikalla metaania tuottamassa. Ja vielä ennen keittiöremonttia pitää oikeasti improvisoida, mihin kaikki kierrätyskelpoinen jäte lajitellaan kuljetusta odottamaan.
Kierrätyksestä puheenollen varasin pöydän itselleni uudella itsepalvelukirppiksellä. Tavoitteena on päästä eroon hyväkuntoisista lasten-, äitiys- ja imetysvaatteista sekä käytöstä poistuneista naistenvaatteista (lähinnä siskon kaapeista) ja muista tavaroista. Äitinikin asiasta innoistui ja varasi oman pöydän. 25 vuoden aikana on tuota tavaraa tännekin kertynyt, ja siitä määrästä hän nyt on innokkaasti hankkiutumassa eroon. Hieman paremmalla tuurilla kuin minä, valitettavasti. Näyttäisi nimittäin siltä, että tavara kelpaa paremmin kuin vaatteet. Ihmettelen suuresti, miksi hyväkuntoiset lastenvaatteet eivät kenellekään kelpaa. Hinnan ei pitäisi olla ongelmana, kun esim. bodyjä myyn alle eurolla kappale. Äitiys- ja imetysvaatteiden osalta ymmärrän kyllä nihkeän kelpaamisen, kun suurin osa niistä on itsetehtyjä. No, onneksi on Fida ihan kirppiksen vieressä. Voin sinne kantaa myymättä jääneet vaatteet puolentoista viikon kuluttua, kun pöytävuokra loppuu.

Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat kuitenkin korkealla. Nyt odotellaan, että vanhempani saavat rakennusprojektinsa kunnolla vauhtiin. Joka päivä yritämme lasten kanssa myös tutustua tämän uusivanhan asuinpaikkakuntamme leikkipuistotarjontaan. Sade hieman haittaa toimintaa, mutta onneksi vain hieman.  Kyllä se siitä, uskoisin. Eihän tässä olla asuttu kuin vasta reilu viikko.
(Ja tupareita ei muuten järjestetä ennen kuin tämä yhdessäasuminen päättyy. Epävirallisesti saa toki tulla kylään, vinkiksi vain ;) )

Vesipetojen klaani

Ihanaa, kun on ollut aurinkoista ja lämmintä. En valita säästä (vaikka lämmin ilma tarkoittaakin enemmän ötököitä ulkona ja kuumuutta sisällä), kun näitä lämpöisiä päiviä on kuitenkin sen verran vähän vuodessa. Ja mikäs täällä maalla on ollessa, kun meri on tuossa vieressä, jonne tarpeen tullen pääsee vilvoittelemaan :)

Lapset käyttävätkin vettä vilvoitteluun useamman kerran päivässä. Matalassa rantavedessä on kiva polskia ja leikkiä - vaikka pulkilla (!), eikä se, että pintaveden lämpötila on 20 asteen paremmalla puolella, haittaa yhtään. Niin kuin viime kesänäkin, olen jo alkanut odottaa, koska lapsille kasvavat kidukset. Sen verran paljon päivittäinen elämä on siirtynyt rannan suuntaan.

Kaikki kolme tenavaa ovat innokkaita vesipetoja. Nuorimmainenkin, jonka mielestä parasta on päästä hyppimään laiturilta veteen. Toki niin, että joko minä tai mies pidämme taaperoa käsistä kiinni ja sitten "dippaamme" hänet veteen. Sitä saakin tehdä ihan hiki hatussa väsymiseen asti. Ennemmin aikuinen tuossa touhussa väsyy kuin tuo vajaa kaksivuotias. Ei laiturilta veteen hyppiminen ole esikoisesta ja keskimmäisestäkään yhtään tyhmää, päätellen hyppyjen määrästä ja riemunkiljahduksista ja naurun pyrskähdyksistä hyppyjen jälkeen. Esikoinen oppikin jo viikonloppuna hyppäämään laiturilta pää edellä. Keskimmäinen vetelee sujuvasti mahalleen tai pommilla, ja kellu-uikkarit takaavat sen, että tyyppi nousee pintaan kuin korkki :) Koiraa uivat molemmat ihan sujuvasti, sukeltavat kuin hylkeet ja esikoinen jo harjoittelee rintauinnin vetoja. Ja jos kuopus isoihin sisaruksiinsa tulee, niin jo ensi kesänä on hän mukana hyppyjoukoissa - kellu-uikkarit päällä.

Lienee sanomattakin selvää, että sauna lämpiää joka ilta, ja sellainen mukava saunaan, uimaan, saunaan, uimaan -rundi toistuu useita kertoja.

Perhanan paarma ja muita kuulumisia

Olo on kauniista ilmasta ja rennosta mielestä huolimatta tällä hetkellä hieman alavireinen. Tästä fiiliksestä saan kiittää sitä perhanan paarmaa, joka perjantaina puolen päivän jälkeen nappasi kiinni oikean polveni sivuun. Jumankekka, miten jalka onkaan kipeä! Pohje turposi ja oli eilen ihan kivikova, punainen ja kuumottava pölkky. Housujenkin kosketus sattui, käveleminen tuntui inhalta ja voi sitä kutinan määrää...
Antihistamiineista ei ollut mitään apua, hydrokortisonivoide auttoi hetken. Särkylääke vei pahimman jomotuksen pois, mutta pakko oli aloittaa antibioottikuuri. Nyt, reilut 12 tuntia kuurin aloittamisesta tuntuu hieman paremmalta. Turvotus on jonkin verran helpottanut eikä kipuakaan tunnu. Käveleminen on kuitenkin vielä hieman hankalaa, kun "nahka venyy" tosi ikäväntuntuisesti.

Olenkin nyt pari päivää kysellyt, kuka hiivatti oli niin fiksu, että keksi paarmat. Niistä ei ole mitään hyötyä, syövät vain ihmistä.

No, menevät ne hellepäivät näinkin, sisällä paarmoja ja itikoita paossa lääkkeitä syöden...

* *


(Parlamenttitalo ja Big Ben)


(Serpentiini-järvi Hyde Parkissa)

Vähän iloisempiin kuulumisiin: Lontoon reissu tuli, oli ja meni - ja kivaa oli :) Näin vanhoja luokkakavereitani pitkästä aikaa. Nautin Lontoon humusta ja kävelin siskoni kanssa ympäri ämpäri Covent Gardenia, join hyvää viiniä ja paransin maailmaa. Kolme päivää ja kaksi yötä menivät kuin hujauksessa. Tällä kertaa tuntui, että reissu olisi kyllä voinut olla hieman pidempi, mutta parempi tuokin kuin ei mitään.

* *

Kesäloma on mennyt mökkeillessä ja muuton parissa. Pikku hiljaa ollaan kaappeja tyhjennetty ja viety tavaroita väliaikaiseen säilytykseen sen, mitä ollaan mökkeilyltä ja lomailulta jaksettu.
Näin kivat järvimaisemat oli Kutemajärvellä tämän viikon puolivälissä (kun aurinko suvaitsi paistaa eikä satanut):



Mökkeily jatkuu vielä vajaan viikon, ja sitten elokuun ekana viikonloppuna muutamme ihan oikeasti. Saa nähdä, miten yhteiselo kolmen sukupolven yhteistaloudessa sujuu...

Menneiden kaivelua

Tein tänään hätkähdyttävän löydön. Siivosimme miehen (ja lasten) kanssa ns. vanhaa taloa Inkoon kesäpaikassamme. Talo on sotien jälkeen rakennettu rintamamiestalo, jossa asui miehen vaari vanhempiensa ja siskonsa kanssa ennen kuin rakensi tämän uuden talon. Viimeiset 30 vuotta talo on toimittanut lähinnä varaston virkaa. Nyt kun meillä on se muutto edessä ja osa tavaroistamme kaipaa välisäilytystilaa, päätimme raivata tuolta yhden huoneen käyttöömme. (Haaveissa on jossain vaiheessa remontoida talosta ainakin kesäasuttava. Sähkö saadaan sisälle asti, samoin vesi. Harmaan veden osalta myös viemäröinti on kunnossa, ja se riittää meille.) Ei muuta kuin hommiin!

Kävimme päällisin puolin läpi erinäisiä pahvilaatikoita, jotka olivat täynnä vaatteita. Aika huonossa kunnossa, sillä myös hiiret olivat nuo laatikot löytäneet. Suurin osa niistä meneekin kokkoon, kunhan sellainen saadaan rantaan sytytettyä. Lehtiä löytyi myös vinot pinot ja ovat suurimmaksi osaksi vuosilta 1960-1980. Taitavat mennä sytykkeiksi nekin. Rautaa ja muovia tuli esiin kun vähän kaivettiin. Ne lähtevät kierrätykseen, kunhan saadaan peräkärry tyhjennettyä.

Pari kunnon löytöäkin kyllä tehtiin. Vietin ainakin puoli tuntia tutkiessani vanhaa poljettavaa ompelukonetta. Tikkakoski Oy:n tekemä kone oli priimakunnossa. Lankakin oli pujotettuna ja kangastilkku paininjalan alla. Aivan mahtavaa! Mies löysi yhdestä laatikosta kaksi erittäin vanhan näköistä nukkea. Toisella niistä oli posliinista tehdyt pää ja raajat, toisella jostain muovintapaisesta aineesta (guttaperkasta?). Rohkeasti epäilin nukkien olevan aikakaudelta ennen sotia. Pitääkin ottaa selvää, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä. Vaatteista hienoin löytö oli aito retropotkupuku 70-luvulta. Trumpettilahkeet ja kaikki :) Sen otin talteen ja pesin.

Olohuoneen nurkasta löytyi pieni valkoinen kaappi. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkkasin sinne sisälle. Siellä oli pinoissa vanhoja almanakkoja kuuskytluvulta, Jehovan todistajien kirjoja sekä kaksi matalaa laatikkoa, joissa oletin olevan vanhoja valokuvia. Ei kun penkomaan ;) Arvaukseni meni siinä mielessä pieleen, että valokuvia laatikoissa oli vain kaksi: toinen vaarin isästä ja toinen vaarin äidistä. Molemmat 60-luvulta. Mutta kaikkea muuta mielenkiintoista laatikoissa kyllä oli senkin edestä. Vaarin äidille lähetettyjä kirjeitä oli jokunen, ja niistä selvisi, että uskonnolliset kirjat ja oppaat kaapissa olivat hänen. Loviisa-mummo oli siis ollut Jehovan todistaja! Ihmekös, että vaari ei juurikaan uskonnosta perustanut, sanoi mies kun löydöstäni hänelle kerroin. Löytöni sai minut uteliaaksi: laatikosta löytyneistä eläkepapereista sain selville Loviisan syntyneen tammikuun alussa 1890. Laatikossa oli myös onnittelukortteja 80-vuotispäivän johdosta. Muutama lääkeresepti ja parit silmälasit mallia pullonpohjat. Kaapista löytyi kirjapinon alta myös nippu osanottoadresseja, jotka oli osoitettu Loviisan omaisille.

Tässä vaiheessa tutkiskelua kuopus ilmoitti äänekkään vaativasti kaipaavansa päiväunille, joten pakkasin ottamani tavarat nätisti takaisin kaappiin ja lähdin nukutuspuuhiin. Makkarissa silmäni osuivat vaarin vanhempien hääkuvaan. Kuvassa Loviisalla on valkoinen kaulaan asti napitettu hieman rimpsukauluksinen mekko, utuinen katse kaukaisuuteen ja hyvin 1900-luvun alun aikainen kampaus keskijakauksineen. Nuorena hän oli erittäin kaunis nainen. Vieressä omana kuvanaan on Eljas, joka Loviisasta poiketen katsoo suoraan kameraan, musta puku päällä, ilme totisena mutta hyväntahtoisena. Yhdennäköisyys vaariin on suuri.

Kun kuopus oli nukahtanut, jäin pohtimaan Loviisan ja Eljaksen elämää. He asuivat Viipurin maalaiskunnan Lihaniemen kylässä. Eljas kalasti ja oli ilmeisesti satamassa töissä. Ainakin näin ymmärsin vaarin puheista, kun porukalla viitisen vuotta sitten Lihaniemessä ja Viipurissa kävimme. Kun sota syttyi, Loviisa, Eljas ja heidän kaksi lastaan lähtivät evakkoon ja saivat kalastustilan täältä Inkoosta. Lihaniemen yli marssivat sekä venäläiset että suomalaiset useaan kertaan, eikä kylästä jäänyt jäljelle kuin muutama kivijalka (ja kansakoulusta ulkohuussi ja jostain luokasta saippuateline - vaari löysi sen kun koulun raunioilla kävelimme). Vanha talo nousi paikalleen Eljaksen ja vaarin tekemänä. Ensin tosin oli rakennettu pieni saunatupa. Kun talokin oli pystyssä, tehtiin ulkorakennus. Se oli oikea monitoimihalli. Yhdessä päässä oli liiteri, välissä maitokeittiö, jauhohuone, eteinen josta pääsi ylisille ja yhden hevosen mentävä talli, ja toisessa päässä navetta kolmelle lypsävälle. Maata viljeltiin, merestä kalastettiin. Sitten vaari meni naimisiin ja toi nuorikkonsa taloon. Syntyi lapsi ja sitten toinen. Talon ullakolle tehtiin lapsille huone, toinen puoli jätettiin kylmäksi. Aika kului pelto-, metsä- ja navettatöissä. Vaari teki päivätyötään syväsatamassa lahden toisella puolella, vapaa-ajallaan kalasti ja möi kalat kaupunkiin. Lapset kävivät kylällä koulussa ja auttelivat kotona. Varttuivat, kävivät rippikoulun, kirjoittivat ylioppilaiksi. Moottoripyöräonnettomuus vei toisen lapsista, ja pian toinenkin lähti maailmalle opiskelemaan. Ja sitten, todennäköisesti kesällä -71 puolitoista vuotta 80-vuotispäivien jälkeen kuoli Loviisa-mummo. Eljaksesta en tiedäkään. Taloa jäivät asuttamaan vaari vaimonsa ja siskonsa kanssa. Tytär meni naimisiin ja sai lapsen, joka vietti paljon aikaa mummolassa. Ja sitten 70-luvun aikana vaari rakensi uuden talon lähemmäs rantaa. Vanha talo sai jatkaa varastona, jonne säilöttiin kaikki käytöstä poistettu tavara. Varmaan sillä oletuksella, jos sitä vaikka tarvittaisiin vielä joskus...

Kuopuksen päiväunien aikana uppouduin sukututkimuksen, luovutetun Karjalan ja vanhojen karttojen maailmaan. (Samalla muistelin omaa mummoani, Karjalan evakoita hänkin, Salmin kunnan Palojärven kylästä.) Jos aikamatkailu olisi mahdollista, haluaisin ehdottomasti päästä seuraamaan sekä mummoni että Loviisa-mummon elämää Karjalassa ennen sotia. Nyt täytynee tyytyä vain kirkonkirjoihin, maakunta-arkistoihin, vanhoihin valokuviin ja karttoihin.

Ei vanhasta talosta löytyisi mitään muuta, joka valottaisi Loviisa-mummon elämää hieman enemmän?

Oli kesä, oli loma

Tai siis lomalla ollaan. Ja kelistähän sen huomaa :-P

Rytmit on tällä äidillä täysin sekaisin: menen nukkumaan aamuyöstä 3-5 aikoihin ja nousen päivän puuhiin yhdeksän-kymmenen aikoihin. Mies on ollut paljon lasten kanssa pihalla, ja minä olen ommellut. Vihdoinkin olen saanut tehtyä rästitöitä pois kuleksimasta. Oi, tätä onnea ja autuutta :)

Seuraava suuri projekti on muutto. Se onkin tavallista hankalampaa sorttia, kun tavaroita viedään vähän sinne sun tänne. Pakkaamisen kanssa siis täytyy olla erittäin huolellinen: kyllä ottaa päähän, kun huomaa jotain tiettyä tavaraa etsiessään että se onkin viety n. 100 kilsan päähän toiseen varastoon...
Pakkaamiseen ja tavaroiden roudaamiseen meneekin sitten varmaan tämä loppukuu. Tarkoitus olisi saada nykyinen asunto tyhjäksi kuun loppuun mennessä. Vaikka sille ei vielä olekaan uutta omistajaa löytynyt. Sekin vähän harmittaa.

Miten ihmeessä sitä onkaan näin tajuttomasti tavaraa kertynyt nurkkiin pyörimään?? Huonekaluja on kiitettävän vähän, mutta kaapit ja varastot ovat sitä vastoin pullollaan tavaraa. Aivan käsittämätöntä! Enkä minä voi pakata niitä kaikkia niin, etten yhtään valitse, mikä säilyy ja mikä saa mennä. Ja aikaa kuluu tuhottomasti, mutta toivottavasti siinä vaiheessa, kun n. puolen vuoden kuluttua päästään tavaroita purkamaan, homma osoittautuu vaivan arvoiseksi.

Voi apua, mitä tästäkin tulee...

Matalapainetta vähän joka suunnalla

Ei riitä, että ulkona on pääsääntöisesti kurja ilma (paitsi tänään - aivan mahtavaa!). Myös sisällä ukkospilvet kasautuvat ja välillä salamoi kovastikin. Kesäloma, aivan yliarvostettu juttu.

Esikoinen ja keskimmäinen tekevät kaikkensa saadakseen minut hulluksi. Mitään ei kuunnella, mitään ei totella, mutta kaikki pitäisi saada mielellään heti eikä kohta. Alkaisi jo koulu ja kerho!

Juhannuskin on nurkan takana, mutta minua ei nappaa sekään yhtään. Näillä näkymin ollaan vain oman perheen voimin Inkoossa pitämässä sadetta. Lapset riekkuvat kuitenkin sisällä eivätkä halua mennä pihalle sateeseen ja kylmään. Olisi edes poutaa. Lämmintä saa, kun pukeutuu riittävän hyvin.

Olen salaa alkanut haaveilla jopa töihinpaluusta. Ei tarvitsisi joka päivä koko päivän kuunnella tappelemista, riehumista ja vinkumista. Pääsisi vähän eroon kotiympyröistä ja rentoutumaan (just niin!). Mutta kolikolla on kääntöpuolensakin: kahta työtä en jaksaisi kyllä tehdä, kun kotitöiden hoitaminen jäisi kuitenkin minun kontolleni.
Ei taida ruoho olla sen vihreämpää aidan toisella puolen...

Myyntitykki

Asunnonvaihto on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Uusi kotikin on jo katsottuna ja remontoimaan päästään kunhan se ensin vapautuu. Mutta koska emme miehen kanssa ole mitenkään rikkaita, emme voi pitää tätä nykyistä asuntoa, vaan se pitää myydä.

Tuumasta toimeen siis. Kuvia asunnosta räpsittiin urakalla alkuviikosta, isännöitsijätodistus tilattiin ja haettiin loppuviikosta ja perjantaina kirjoitin myynti-ilmoituksen asunnostamme nettiin. Minusta ilmoituksesta tuli hyvä, kuvat ovat onnistuneita ja tekstikin ihan ok. Ja jos kuvien perusteella olisin asuntoa ostamassa, tämä nousisi ihan selvästi kärkikaartiin. Hyvä asunto tämä on, valoisa ja avara. Huoneet ovat nykymittapuun mukaan suuria. Onhan tämä 70-luvun talo. Jos emme niin kipeästi tarvitsisi lisätilaa (sekä ihmisille että niiden tavaroille), niin tokihan me tähän vielä jäisimme. Ihana piha lasten leikkiä, kaikki palvelut lähellä. Mutta kun tila ei vain riitä. Viidelle hengelle yksi vessa on ihan liian vähän. Sauna olisi kiva, samoin oma piha, vaikka ihan pikkuinenkin. Ja esikoinen ihan varmasti kohta haluaa oman huoneen ja pian sen jälkeen keskimmäinenkin. Ja minä haluan ompeluhuoneen, jossa olisi kunnon pöytä ja tilava hyllykkö. Pöydällä saisin pidettyä ompelukoneen ja saumurin "aina valmiina", hyllykössä olisi paikat kangaslaatikoille, ompelulaatikolle ja lankalaatikoille. Kaikki sievästi järjestyksessä yhdessä paikassa. Ja mies haluaisi kotiteatterihuoneen. Niin.

Ensiesittely oli tänään. Mies lähti lasten kanssa Inkooseen jo eilen illalla, ja minä aloitin järjestelyt. Siivosin tavaraa laatikoihin ja laatikoita kaappeihin ja varastoon. Aamulla jatkoin ikkunoiden pesulla, pintojen pyyhkimisellä, vessan ja keittiön siivoamisella. Lopuksi imuroin ja pesin lattiat. Näyttö oli ilmoitettu alkavaksi puoli neljältä. Koti kiilsi ja paperit olivat järjestyksessä keittiön pöydällä kun aloin odotella ovikellon soimista ja ostajaehdokkaiden kysymyksiä. Odotin 45 minuuttia, sen jälkeen kävin poistamassa esittelylaput alaovelta ja kotiovelta ja korjasin paperit keittiön pöydältä.

Vähän harmittaa, ettei meidän hieno kotimme kiinnostanut tänään ketään. Toisaalta nyt saan nauttia aherrukseni tuloksesta vielä hetken, ennen kuin muu perhe kotiutuu ja "pommi räjähtää".

Tiistaina on uusi näyttö, ja tietysti jos joku ottaa yhteyttä, niin sopimuksen mukaan.

Koti odottaa ostajaa...