Viime hetken lahjatoive

Tuli eilen leivottua pipareita esikoisen ja keskimmäisen kanssa. Vartin sitä jaksoin - ja niin jaksoi keskimmäinenkin - ja kun homma alkoi mennä siihen, että piparimuottia läntättiin jo painettujen pipareiden päälle, kiitin lapsia avusta ja näytin ovea. Joo ei, en ole hyvä leipomaan lasten kanssa. Etenkään silloin, kun pikkuapulaiset eivät reagoi ohjeisiin millään tavalla.

Tästä keksinkin viime hetken lahjatoiveen: lehmänhermot aka pitkä pinna. Tai vaihtoehtoisesti lahjan voisi antaa lapsille, jolloin toivoisin heille kuulevia korvia ja tottelevaa mieltä.

No, piparit sain leivottua, samoin kuin joulutortutkin, ja tänä aamuna pakkaamisen ja hääräämisen jälkeen pääsimme lähtemään koko perhe joulun viettoon. Inkoosta kotiin tullaan Tapanina. Siihen asti nautimme rauhallisesta (?) joulusta jäättömän meren rannalla. Mieskin pääsee joulusaunasta uimaan :)

Tonttutyttö toivottaa sopivan leppoisaa joulua itse kullekin :) Kinkkua ja laatikoita ja pipareita ja silleen...

Lastenhuoneraporttia

Edellisen postauksen kommenttilootassa kysyttiin, miten lapset suhtautuivat lastenhuoneen uuteen järjestykseen. Tämä onkin mielenkiintoista, ja ansaitsee siksikin ihan oman postauksensa :)

Esikoinen sanoi ensitöikseen aamulla: "Onpa täällä siistiä!" Sen jälkeen kysyi, olinko vienyt leluja varastoon. Keskimmäinen kysyi sen jälkeen, mitä leluja olin vienyt pois. Itsekseni siinä vaiheessa mietin, ettei lastenhuoneen raivaaminen ollut mitenkään pöntömpi ajatus, kun eivät lapset edes muista, mitä leluja siellä oli ollut!

Vastausta odottamatta kumpainenkin ryntäsi leikkimään - Brion junaradalla. Ei sanaakaan siitä, miten ikävää oli, kun tuo ja tämä lelu oli viety pois. Ja kun junarataleikki oli ohi, ei palojen kerääminen ollut mitenkään tuskaisaa. Uudesta lastenhuoneesta tykkää äitikin :)

(Ja niitä poisvietyjä leluja ovat: kaikki pehmolelut, kaikki legot, kaikki dublot, kaikki pikkuautot, kaikki isot autot - paria valioyksilöä lukuunottamatta - kaikki leikkiastiat, kaikki palapelit ja kaikki palikat - myös aakkospalikat. Näiden lisäksi karsin kuopuksen leluista kaikki vauvahelistimet. Jossain vaiheessa saatan palauttaa legot ja dublot, ehkä muutaman pikkuautonkin, mutta palapelit, palikat ja pehmolelut näillä näkymin joutavat kiertoon vauvahelistinten kanssa. Astioista en ole vielä päättänyt. Voi olla, että kuopus hieman kasvettuaan haluaa niillä kovasti leikkiä. Saa nähdä.)

Pehmeitä paketteja odotellessa...

Meissä kaikissa asuu pieni...

Aikuisena on kiva olla. Voi syödä suklaata aina, kun tekee mieli (ja on rahaa sitä ostaa). Voi myös valvoa niin pitkään kuin huvittaa (vaikka aamulla silmät ristissä sitä katuukin). Lisäksi voi siivota lastenhuoneen ja kantaa sieltä noin puolet leluista varastoon vain siksi, että lapset itsepintaisesti kieltäytyvät siivoamasta omia sotkujaan.

Kyllästyin totaalisesti siihen, että ensin lastenhuoneen lattia kuorrutetaan leluilla niin, ettei siellä pysty kävelemään kompastumatta, ja sitten lapset siirtyvät leikkimään olohuoneeseen ja keittiöön ja tuovat lelut mukanaan - ja jättävät ne leikin päätyttyä jälkeensä. Olen pahoillani, mutta natsi minussa sai vallan. Kun lapset menivät nukkumaan, pääsin toteuttamaan itseäni oikein kybällä. Raivasin lastenhuoneen sentti sentiltä, ja (uhkaukseni mukaisesti) vein varastoon kaikki ne lelut, jotka edelleen, useiden siivouskehotusten jälkeen, olivat levällään lattialla. Eikä yhtään hävetä sanoa, että koin sadistista tyydytystä raivaustyötä tehdessäni. Jos ei kerran hyvällä, niin sitten pahalla. Ja nyt on lastenhuoneessa tilaa leikkiä niillä noin kymmenellä lelulla, jotka sinne hyväsydämisyyttäni jätin.

Päätin opettaa lapsille, miten tavaroista pidetään huolta. Harjoittelu aloitetaan vain muutamalla tavaralla. Kun tämä tasoista helpoin onnistuu sopivan pitkän ajan, lisätään vaikeusastetta ja tuodaan varastosta lelu tai pari lisää. Ja niin edelleen. Ja jouluhan on ihan kohta, jolloin leluvarastot todennäköisesti muutenkin täydentyvät - vaikka jos saan rehellisesti sanoa, niin arvostaisin lelupaketteja enemmän vaatepaketteja. Omat kupeitteni hedelmät tuntien taitaa kyllä käydä niin, että varastoon viedyt lelut voi ennen pitkää siirtää suoraan kiertoon ilman, että ne pääsevät takaisin meidän lastenhuoneeseen asti...

Joku joskus murjaisi, että ainoa, mikä pysyy ehjänä lasten käsittelyssä on metrin pätkä ratakiskoa. Empiiristen tutkimusten perusteella väittäisin, että myös Brion junaradan palikat pysyvät ehjänä, samoin kuin Dublotkin. Vaikka yritys niiden rikkomiseksi onkin ollut erittäin hyvä. Myös Shinkasen-sähköjunarata on aika hyvin pitänyt puoliaan kaikenlaisia koettelemuksia vastaan. Juuri eilen lapset nimittäin testasivat, miten käy, kun juna ajaa jyrkänteeltä alas *huoh*.  Miehen kanssa tänään juteltiinkin, että paras lienee heittää leluja pois sitä mukaa, kun niitä rikki menee. Mitä tuhlausta, sanon minä, mutta kai se on niin toimittava. Pakon edessä. Tässä taloudessa lisäksi täysin turhia leluja ovat olleet kaikki palapelit (äidin palapelejä lukuunottamatta - muista palat levitetään ympäriinsä ja puolet vielä hukataankin), vauvahelistimet ja pehmolelut (keräävät julmetusti pölyä vaikka ehkä söpöjä ovatkin - ja peittävät tosi tehokkaasti lattiapinta-alaa). Muutaman mainitakseni. Niistä on hankkiuduttava eroon asap. Joulunjälkeisiä kirpputoreja odotellen, siis.

Tämäniltaisen sortteeramisen jälkeen hieman jännittää huominen aamu. Toisaalta, voihan olla, että lapset eivät edes huomaa minkään muuttuneen... 

Kiitos, hyvää kuuluu

Joulu tulla jolkottaa, ja joulufiilistä yritetään hakea, vaikka maa on vieläkin ihan musta. Onneksi jouluvaloilla saa vähän kohotettua tunnelmaa, samoin kuin joululauluilla ja tietysti pipareilla. Ja suklaalla glögistä puhumattakaan. Kun vielä saisin joulukortit postiin, niin homma alkaa olla voiton puolella.

Kamalalla kiireellä ostin kuun lopulla lapsille Mauri Kunnaksen piirtämät joulukalenterit. Kuvakalenterit ihan vain siksi, etten jaksa kuunnella tappelua siitä, kun toinen ei anna omista kalenterisuklaistaan sille toiselle, joka heti ekana päivänä söi kaikki omansa. Kuinka ollakaan, kuvakalenterit ovat painuneet unholaan. Esikoinen naureskelikin, että hän avaa kaikki luukut kerralla sitten jouluaattona. Jos minä vaikka ensi jouluksi saan toteutettua sen pitkään haaveissa olleen joulukalenterin. Sellaisen kestokalenterin, kankaisen, jonka taskuihin saisi laitettua jotain pientä jokaiselle lapselle.

Joulupukista ollaan myös täällä puhuttu. Esikoinen on vahvasti sitä mieltä, että joulupukkia ei ole olemassa. Tai jos on, niin sillä on niin kiire, ettei se oikea ehdi meillä käydä, ja että ne joulupukit, joita tuolla ulkona jo näkee, ovat vain joitain miehiä, jotka ovat pukeutuneet joulupukeiksi. Minä hymistelen vieressä. Parempi olla hiljaa, jos ei halua valehdella. Tietenkin voisin kertoa joulupukin olevan vain satuolento samalla tavalla kuin Rölli on. Mutta olen päättänyt kertoa tämän suuren totuuden vasta sitten, jos sitä minulta suoraan kysytään. Mitä sitä nyt liikaa tietoa tuputtamaan...

Mies kysyi tuossa pari päivää sitten, mitä haluaisin joululahjaksi. Hieman nolona kerroin, miten olisi ihanaa saada olla yksin kotona 24 tuntia. Edellisestä kerrasta onkin vierähtänyt vajaat viisi vuotta. Onkohan tässä kyse ilmiöstä "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella"? Toisaalta, kaiken tämän härdellin keskellä on sellainen selittämätön kaipuu omaan rauhaan ja siihen, ettei tarvitse olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä. Mies lupasi järjestää asian keväämmällä :)

Esikoisella ja keskimmäisellä oli tällä viikolla tanssituntien jouluiset salijuhlat. Olipa hauska nähdä heitä esiintymässä :) Tulevat äitiinsä ;) Ensi viikolla on eskarin joulujuhla sekä keskimmäisen kerhon joulujuhla. Juhlia piisaa, mutta niinhän sitä sanotaan, että joulu juhlista jaloin :)

Ja kahden viikon kuluttua joulu on jo ohi.

Lasten kanssa lomalla

Tarkoitus oli juhlia Suomen 90 itsenäistä vuotta juhlallisesti, mutta toisin kävi.

Mies varasi pari viikkoa sitten meille mökin Himokselta. Oli aika viedä esikoinen ja keskimmäinen laskettelemaan. Erinäisten aikataulullisten seikkojen takia vietimme Himoksella kaksi yötä ja vain yhden kokonaisen päivän - eilisen. Mies oli sisukkaasti lasten kanssa rinteessä melkein koko päivän. sateesta huolimatta. Minäkin kävin laskemassa pulkkamäkeä kuopuksen kanssa, mutta vietin myös aikaa mökissä. Esikoinen oppi laskemaan hienosti, sekä sauvojen kanssa että ilman. Keskimmäinenkin kyllä laski lastenrinnettä ihan hyvin. Jarrutusta hän ei vain halunnut opetella, vaan laski hienosti jalat ihan yhdessä. Jos piti pysähtyä ennen kuin vauhdit loppuivat itsestään, hoitui se pyllähtämällä. Ja jos vähänkin vinkkasi siihen suuntaan, että auratakin voisi, sai takaisin sellaisen mulkaisun, että.

Mistään lomasta - siis minun kannaltani - ei tosin voida puhua, kuopus piti siitä huolen. Olimme varanneet mökin, jossa ei olisi sisällä portaita. Kattia kanssa. Eteisestä olohuoneeseen oli kolme porrasta. Siinä saikin sitten pitää vahtia aika tiiviisti. Heti saavuttuamme mökille piti keittiön ruokapöydän tuolit kaataa kumoon, ettei kuopus kiivennyt pöydälle. Roskiskaapin vieressä piti seistä lähes jatkuvasti, ettei kuopus mennyt roskista kaivaamaan. Rahin nostin suosiolla sängylle, kun sen päältä hypittiin sohvalle. Kerrossängynkin kielsin lapsilta (julma äiti), kun leikit siellä alkoivat näyttää niin hurjilta. Klinkkerilattia oli liukas, joten hippaleikeistä sisällä piti tehdä myös loppu. Kaiken huipuksi mökissä kaikui, ja kun kuopus on innostunut kirkumaan, korvissa soi vieläkin. Onneksi sentään mies oli tehnyt ruuat valmiiksi, ja ne piti vain lämmittää ennen tarjoilua. Jotain helpotusta siis.

Lapset kyllä tykkäsivät, vaikka noinkin lyhyt reissu tuntui minusta pieneltä koettelemukselta. Miehelle autossa kotimatkalla sanoin, että seuraavan kerran olen valmis vastaavanlaiselle reissulle sitten, kun kuopus on ohittanut pahimman riiviövaiheen.

Oli muuten ihana tulla kotiin - ja vielä ihanampaa, kun lapset menivät nukkumaan ja talo hiljeni :)

Sisustussuunnittelua

Nuorin lapsista on tullut apinaikään. Se on se ikä, kun kaikkialle pitäisi kiivetä, mutta järki ei pysy touhuissa mukana. Laiskana äitinä en jaksa koko aikaa kulkea toisen perässä nostelemassa korkealta pois, vaan pyrin tekemään kodista turvallisen tällaiselle apinaikäisellekin. Meillä ei siis ole kovinkaan hehkeätä, kun mm. kaikki keittiön ja lastenhuoneen tuolit makaavat lattialla pöytien alla pitkin pituuttaan. Myös keinutuoli on kokenut saman kohtalon, ja tiedättekö, pitkin pituuttaan makaava keinutuoli vie paljon enemmän tilaa kuin jalaksillaan seisova keinutuoli. Puhumattakaan siitä, miten hankalaa keinutuolissa on nyt istua.

Onneksi tämä on vain vaihe, ja mennee ohi puolen vuoden kuluttua, jos nuorimmainen tulee isosisaruksiinsa. Vaikka tiedänkin, että vaihe on vaihe ja menee ohi, en juuri nyt kyllä jaksaisi tätä vaihetta. Voisin melkein muuttaa pois täksi aikaa...

Voisi kuvitella, että olen raskaana (en todellakaan ole!), kun pesänrakennusvietti jyllää yllättävän voimakkaana. Ainakin ajatuksissa jos ei niinkään itse teoissa. Haluaisin uuden keittiön vanhan vedellessä viimeisiään. Haluaisin myös raivata kaikki kaapit ja komerot ja kiikuttaa meille turhat tavarat kirppikselle tai muuhun kierrätykseen. Haluaisin lisäksi siivota kirjahyllyn järkevämmän näköiseksi, se kun tällä hetkellä toimittaa myös hätävarasijoituspaikan virkaa (ja siksi näyttää ihan järkyltä). Itse asiassa haluaisin eroon koko kirjahyllystä, tai vähintään siirtää sen olohuoneesta pois. Ja kirjahyllyn tilalle haluaisin ison lipaston tai senkin. Kaipaisin umpilaatikoita sekä laskutilaa kynttilöille ja valokuville. Jotain kaunista siis. Mies ei ole asiasta kovinkaan innostunut. Jo sanana lipasto saa hänellä karvat pystyyn. Lipasto on kuulemma käyttökelpoinen vain juhannuskokossa. Aina en jaksaisi edes yrittää ymmärtää sitä, miksi miestä ei tämä tavaran paljous ja epäjärjestys haittaa. Minua se haittaa ihan kybällä (vaikka mietinkin, haittaisiko se yhtä paljon, jos viettäisin päivittäin enemmän aikaa kodin ulkopuolella sen sijaan, että joka päivä saan epätoivoisesti järjestää tavaroita täällä). Jatkan asiasta puhumista ja idean omaksuttamista miehelle. Ja yritän järjestää jonkun sopivan hetken kirjahyllyn siirtämiselle ja siivoamiselle.

Joulukoristelun sain sentään jo aloitettua ripusteltua jouluvalot partsille joulukuun alkamisen kunniaksi. Täysin tyytyväinen en tosin ole sommitteluuni, joten kun aika on kypsä (ja sitä on riittävästi), sommittelen valot uudelleen. Sitä odotellessa pähkäilen kynttelikköjen sijoittamista ikkunoille. Ehkä joulunalusviikolla saan jotain aikaiseksi.

Satuinpa tässä taannoin katsomaan Innoa. Tulisikohan se Marko tänne meillekin laittamaan uusiksi koko 76,5 neliötä? Kaipaisin apua - tai vaihtoehtoisesti enemmän neliöitä :)

Tule joulu kultainen

Jouluaattoon on kuukausi. Jouluihmisenä olen siis auttamatta myöhässä. Jostain syystä tänä vuonna jouluun valmistautuminen on käynnistynyt vähän jähmeästi. Joululauluja olen toki kuunnellut, kynttilöitä polttanut (silloin kun lapset ovat tarpeeksi kaukana) ja pipareita syönyt, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt.

Nyt yritän tsempata itseäni siihen, että saan aikaiseksi aloittaa ensimmäiset jouluvalmistelut hakemalla varastosta jouluvalot ja kyntteliköt ja vielä saamalla ne ikkunoihin. Joulukorttejakin haluaisin jo kovasti suunnitella. Mutta kun kelit ovat mitä ovat, ei inspiraatiota oikein löydy. Ja onhan viralliseen pikkujouluun (ensimmäiseen adventtiin) vielä reilu viikko.

Yritän tänä vuonna lanseerata uuden tavan antaa joululahjoja. Kun lastenhuone on jo ääriään myöten täynnä tavaraa (meinasin kirjoittaa "rojua", mutta huomasin lapsukseni ajoissa), yritän saada läpi ehdotuksen, että jokainen antaisi vain yhden lahjan per antaja per lapsi. On selvää, että lahjojen määrä vähenisi, mutta se ei liene suurikaan vahinko. Ainakin, jos miettii, miten viime jouluna enemmän iloa tuli pakettien aukirepimisestä kuin itse lahjoista. Ja kun lahjojen antajia on kuitenkin lähemmäs kymmenen, ei kuitenkaan voida puhua mistään järin suuresta kadosta kuusen alla.

Minulla on yksi toivomus joulun suhteen. Toivon sen olevan rauhallinen ja rentouttava. Valkoisuus olisi iso plussa, mutta näillä leveysasteilla ei mitenkään itsestäänselvyys. Harmi sinänsä.

Kun kamelin selkä katkesi

Heräsin aamulla märkään oloon: keskimmäisellä oli tullut yöllä pissa housuun. Ei muuta kuin pyykkäämään. Harmitti vietävästi. Onneksi näitä ei satu kuin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin, mutta ketutus (lähinnä pyykinpesun aiheuttama) on silti suuri, kun näin tapahtuu. Lakanat nyt pesee helposti, ei siinä mitään. Enemmän harmittaa silloin, kun suojaukset pettävät ja pissa kastelee myös petarin (ja jousipatjan). Kuten tällä kerralla.

Pieneen pesukoneeseen ei tungeta paksua 160-senttistä petaria edes hyvällä tahdolla tai supervoimilla. Sitä en myöskään lähde juuriharjalla tai muulla käsin pesemään. Ja tänä aamuna koin suurta tarvetta puhdistaa petarin jollain keinolla. Ei muuta kuin googlaamaan.

Olen kuullut hyviä asioita höyrypuhdistamisesta. Hakusanaksi siis höyrypingviini, ja löysin itseni Hobby Hallin sivuilta. Lupaa kysymättä menin ja tilasin sieltä höyrypingiinin. Jee! Kun se saapuu toivottavasti viikon kuluttua viimeistään, "pesen" sillä patjat, sohvat ja matot sekä vessanseinän kaakelien saumat. Ikkunatkin voisin sutaista, ei se haittaa tekisi. En malta odottaa...

Ja mihin seinään rasti nyt piirretään?

Kunnostauduin tänään ruuanlaiton saralla. Olen seikasta erityisen ylpeä siksi, että en oikeasti voi sietää ruuanlaittoa. Jos ei olisi näitä huollettavia, en varmaan söisi - enkä taatusti tekisi - lämmintä ruokaa koskaan. Olen lopen tympääntynyt siihen, että ruokaa pitää tehdä joka päivä. Tai ainakin kolme kertaa viikossa, jos vaikka joskus onnistun tekemään jotain ruokaa niin paljon, että siitä riittää useammalle aterialle. En jaksa enää miettiä, mitä milloinkin teen, ja tuntuu, että pyöritän paria kolmea ruokalajia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja kaiken lisäksi lämmintä ruokaa pitäisi tarjota kaksi kertaa päivässä. Ei jaksa!!!

Mutta tänään, kun olin näissä tunnelmissa ja mietin välipalan aikaan, mitä ihmettä teen iltaruuaksi (vai tilaanko pitsan), sain ilmeisesti jonkinlaisen kohtauksen, sillä päätin tehdä lasagnea. Ekaa kertaa elämässäni ja ihan alusta alkaen itse, ei mitään puolivalmista eineslasagnea. Lukuunottamatta lasagnelevyjä, jotka oli kaappiin ostettu jo aikaisemmin sekä jauhelihaa, jonka nostin pakastimesta tiskipöydälle sulamaan. Ei muuta kuin hihat ylös, käsipesulle ja hommiin.

Jauhelihakastikkeen tekeminen sujui rutiinilla. Juustokastike tarjosi enemmän haastetta, mutta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan polttamatta kastiketta pohjaan. Sitten vain ladoin kastikkeita ja lasagnelevyjä vuokaan vuorotellen ja törkkäsin vuoan uuniin. Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua keittiöstä leijaili herkullisia tuoksuja :) Mies tuli sopivasti kotiin, ja oli (ehkä liiankin) yllättynyt. Itse taisin olla vielä enemmän yllättynyt, sillä a) lasagnen tekeminen "alusta asti" ei ollut ollenkaan vaikeaa (edes vauva kantoliinassa) eikä työlästä ja b) se oli oikeastaan ihan hauskaakin - enkä olisi ikinä uskonut edes ajattelevani ruuanlaittoa hauskana!

Pienessä päässäni olin ajatellut, että lasagnea riittäisi huomiseksi päiväruuaksikin (ja näin välttäisin kahden ruuan tekemisen huomenna), mutta kattia kanssa. Ilmeisellä moukantuurillani olin onnistunut tekemään ekasta lasagnestani niin maukasta, että esikoinen, keskimmäinen ja mies tekivät parhaansa tyhjentäessään vuokaa ruuasta. Tarkoittaa sitä, että joku meistä voi vielä huomenna syödä lasagnea päiväruuaksi, mutta ei todellakaan kaikki. Parasta ehkä delegoida huomisen ruokahommat miehelle, jos hänellä vaikka mielikuvitus tällä saralla toimisi hieman aktiivisemmin kuin minulla...

YTV on puhunut

Eilen se oli Iltasanomien nettisivuilla ja tänään Hesarissa. Otsikko kuuluu: HKL pitää lasten kantoliinaa vaarallisena.

Jutussa vedotaan rattaiden turvallisuuteen ja kritisoidaan lasten kuljettamista sylissä, kun äkkijarrutuksessa lapsi voi sinkoutua pitkin bussia. Puhisin tästä itsekseni eilen illalla, kun luin jutun ekaa kertaa. Minulla sentään on kantoliinakokemusta kuuden vuoden ajalta.

Mietitäänpä. Olen liikkeella rattailla, ja bussi on täynnä. Ei mitään mahdollisuutta päästä kyytiin, kun bussissa on jo kahdet rattaat eikä enempää turvallisuussyistä oteta kyytiin. Siinä meni se bussi sitten, ja todennäköisesti myöhästyn sieltä, minne olenkaan menossa. Tai vaihtoehtoisesti joudun odottamaan seuraavaa bussia rattaissa kitisevä vauva (kun meidän lapset eivät ole oikein koskaan rattaissa nukkuneet tai olleet rauhallisesti). Tulee seuraava bussi, jonne pääsen kuin pääsenkin kyytiin. Mutta bussi on hieman myöhässä aikataulustaan, ja tunnollinen kuski tekee parhaansa saadakseen asiakkaat ajallaan perille. Kiihdytykset ja jarrutukset ovat rajunpuoleisia, samoin mutkissa vedellään haipakkaa vauhtia. Olen parkkeerannut rattaat kuten kuuluukin. Jarru päällä, kahva oveen päin (kun niin päin nousin kyytiin matalalattiabussiin). Saan tehdä kaikkeni, että pysyn itse pystyssä, ja yritän samalla vakauttaa rattaitakin. (Ja tässä kohdassa tietysti ihmetellään, miksi en ole kääntänyt työntöaisaa ikkunaan päin, ja laittanut sitä niihin tangon koukkuihin kiinni. No siksi, että vieressä on toiset rattaat, eikä omien rattaiden kääntäminen onnistu ahtaassa tilassa. Lisäksi bussi lähti vauhdilla pysäkiltä liikkeelle, eikä rattaiden liikuttaminen liikkuvassa bussissa vaikuta kovinkaan järkevältä teolta. Ja se kolmas seikka on se, että ne koukut on tarkoitettu ensisijaisesti kassien ripustamiseen, ei rattaiden. Ovakin ihan hassulla korkeudella rattaiden työntöaisaa ajatellen. Rattaat kuuluu kiinnittää pyörätuolin tavoin omilla jarruilla ja turvavyöllä - joka valitettavan usein on joko rikki tai puuttuu kokonaan.) Ei vaikuta kovinkaan turvalliselta, mielestäni. Ja turvallisintahan olisi, jos lapsi voisi rattaissa matkustaa selkä menosuuntaan, mutta eihän bussiin silloin mahtuisi kuin yhdet rattaat.

Pääsen kuin pääsenkin ehjin nahoin perille, ja helpoituksesta huokaisten sydän kurkussa astun ulos bussista. Yhtään ei mieltä lämmitä se, että matka oli ilmainen.

Sama matka vauva kantoliinassa sujuu (lähes poikkeuksetta) näin: Pysäytän bussin, joka on lähes täynnä, mutta muutama istumapaikka on vielä vapaana. Maksan matkani matkakortin arvolla (eikä tunnu missään), ja menen istumaan vapaalle paikalle, joka sattuu vielä olemaan yksi niistä harvoista selkä menosuuntaan -paikoista (joita suositellaankin, kun liikutaan kantoliinan kanssa). Vauva pysyy tiukasti liinassa. Bussin rajummanpuoleiset kiihdytykset ja jarrutukset mutkien oikaisuista puhumattakaan eivät tunnu missään, eikä vauvan pitely ole ollenkaan ylivoimaista. Siinähän tuo pysyy, liinassa. Kun jään pois, syke on normaali ja sekä minulla että vauvalla hyvä mieli siitä, että matka meni hyvin.

Niin että kumpi tapa näistä nyt olikaan se turvallisempi?

nimim. liukuestepiikit käytössä, kun talvella liikun vauva kantoliinassa. Turvallisuus ennen kaikkea.