Yhteiskunnallista pohdintaa

Olin ajatellut skipata uhkaavan tehy-lakon kommentoinnin, mutta enää en saata pitää suutani kiinni. Minullakin on asiasta mielipide, nimittäin.

Tällä hetkellä hallituksen toiminta vaikuttaa kovasti hölmöläisten hommalta, oli se sitten valon kantamista sisään tai peiton jatkamista. Jos hallituksessa ollaan sitä mieltä, että lakko vaarantaa ihmishenkiä, niin mitä järkeä on ryhtyä pakottamaan hoitajia töihin, kun he voivat sen sijaan kokonaan vaihtaa alaa? Miksi on niin vaikea höllätä vähän kukkaronnyörejä, ja antaa sairaanhoitajille, noille työn raskaan ja vaativan raatajille, kunnollinen korvaus ihmishenkien varjelemisesta? Jos on tahtoa, niin on kyllä keinojakin. Voisinkin kysyä, kumpi on tärkeämpää (ja vaikuttaa ihmishenkiin enemmän): sairaanhoitajien työ vai puoluetuet? Lyhyellä matematiikallakin voi laskea, että jos puolueet luopuisivat vaikka kolmasosasta saamistaan tuista, saisivat sairaanhoitajat jo mukavan palkankorotuksen. Kun siihen lisätään vielä viidesosa kansanedustajien palkoista, tilanne sairaanhoitajien kohdalla näyttää jo huomattavasti valoisammalta.

Toisaalta, harva haluaa antaa omistaan, mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomen hallituskaan. Jos ihan oikeasti halutaan varjella ihmishenkiä, niin ei se pakkolailla onnistu - ei ainakaan kauaa.

Niih.

Naamakirja

Minäkin olen jo siellä :)

Menin ja rekisteröidyin Facebookiin reilu kuukausi sitten, kun halusin liittyä yhteen ryhmään siellä. Sitten kun oli jälleen aikaa koko systeemiä tutkia, löysin sieltä Lontoon aikaisien ystävien profiileja. Ja nyt: en ole mitenkään koukussa Facebookiin, mutta en kiellä, etteikö siellä olisi mukava käydä päivittäin :)

Toistaiseksi koko hommassa on vain kaksi ärsyttävää seikkaa. Ensinnäkin Facebook on tosi hidas. Sivun latautuminen kestää vähintään viikon, vaikka samaan aikaan muualle nettiin pääsen sadasosasekunnissa. Ihme homma. Olenkin ottanut tavakseni neuloa odotellessani sivun latautumista. Jotain tekemistä käsille, nääs. Se toinen ärsyttävä juttu on se, että pystyäkseen käyttämään kaverin profiilissa jotain tietokilpailua tai vastaavaa, se kyseinen sovellus pitää ladata omaankin profiiliin. On varmaan sanomattakin selvää, että meikäläisen profiilisivu on pitkä kuin nälkävuosi - eikä mikään ole siellä turhaa.

Ja lopuksi: tarkoitukseni ei ole haalia kavereikseni kaikkia hyvänpäivän tuttujakin, vaan myönnän olevani valikoiva. Sallin vain vanhojen tuttujen pääsevän katsomaan profiilisivuani. Jotain kontrollia sentään, ettei homma ihan leviä käsiin :)

Duracell-puput

Kun tämä nuorin lapsista oli ihan vauva, olimme miehen kanssa ihan ihmeissämme, kun se vain söi ja nukkui. Täydellinen oppikirjavauva! Jos vauva olisi ollut esikoisemme, ei ikäeroa seuraavaan olisi varmaan tullut niinkään paljon kuin 2v2kk. Jotenkin kuvittelin, että tämä kolmas olisi sitten vanhempanakin rauhallisempi ja ei-niin-raisu kuin kaksi vanhempaa sisarustaan. Kattia kanssa.

Esikoinen ja keskimmäinen vetelevät sisällä niin, että matot ovat jatkuvasti rullalla. Hyvä, että rauhoittuvat syömään. Eikä yleensä sitäkään, vaan ruokapöydässäkin pitää jalkaa tai kättä heiluttaa  koko ajan. Oikeastaan ainoa hetki, kun ovat hiljaa paikoillaan on lastenohjelmien aikaan. Öisin ovat kyllä hiljaa, mutta eivät paikoillaan...

No, katraan pahnanpohjimmainen antaa loistavan harjoitusvastuksen kahdelle isommalle. Vaikka pituutta ei ole hirveästi siunaantunut (pikkuisen yli 70cm), niin keinot ovat sitäkin moninaisemmat. Ei tarvita muuta kuin notkeat jalat ja vikkelät kädet. Huis vain tyyppi on kiivennyt sohvalle repimään tavaroita alas. Ja kun esikoisen tai keskimmäisen pää eksyy tyypin käsien ulottuville, niin hiuksista vedetään ja lujaa. Sängyssä peuhaaminen (ns. jähnääminen) vaikuttaisi olevan kaikkien kolmen lempipuuhaa - minun ärsytyksekseni.

Keskimmäisen suusta usein kuulee "äiti, mulla loppuu virta!", jos nälkä alkaa olla kova. Kuopukselta virta loppuu vasta, kun uni voittaa. Kuten tänään: päiväunia tyyppi nukkui kokonaiset 40min, ja niillä jaksoi touhuta seuraavat kahdeksan tuntia. Ja kun sitten oli illalla aika mennä nukkumaan, niin kamala touhotus päällä, kun oli ottamassa uniammaa. Jalat viuhtoivat minkä kerkesivät, vaikka silmät olivat jo tiukasti kiinni. Ihan siinä itse hengästyi sitä menoa katsoessa.

Jos kaiken sen energian, mitä nuo kolme tuottavat, saisi valjastettua jotenkin, niin voisin pistää pystyyn oman voimalan. Ai niin, lapsityövoiman käyttö taitaa olla kiellettyä...

Hiljaista pitää

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten olen tänään askarrellut isänpäiväkortteja. No, kortit ovat edelleen tekemättä (ehtiihän sitä vielä...), ja askartelun sijaan menen pian sytyttämään kynttilän keittiön ikkunalle Jokelan koulusurman uhreille. En liene ainoa yhtä tyrmistynyt. Sanattomaksi vetää tällainen.

Ensilumi

Pyryn päivä oli yllättäen yllätyksetön sään osalta, mutta lauantaina saimme nauttia ensilumen leijailusta.

Lauantai oli muutenkin kiva päivä: en tehnyt mitään. Ehkä hieman tosin liioittelen, mutta pitkästä aikaa oli sellainen päivä, että vain olin. Istuin sohvalla, neuloin ja katsoin televisiota. Vaatteetkin vaihdoin vasta myöhään iltapäivällä, kun lähdin lasten kanssa pihalle. Sisällä olo ilman mitään velvollisuuksia on kyllä mainio tapa ladata akkuja. Yleensä siitä ei samalla tavalla pääse nauttimaan, kun pitää tehdä ruokaa (olin ollut kaukaa viisas ja tehnyt ruuan etukäteen), pestä pyykkiä (jätin pyykkäämisen maanantaille) ja ehkä siivotakin. Nyt en tehnyt mitään noista, vaan juuri sitä, mitä halusinkin :) Yllättävän hyvin lapsetkin siihen sopeutuivat, sillä leikkivät nätisti keskenään (ja minä mietin, mihin seinään ja kuinka suuren rastin piirrän).

 

Yksin kotona

Mies lähti tänään Jenkkeihin lyhyelle huvimatkalle. Kun on aikoinaan siellä asunut, on mukava silloin tällöin käydä ihan vain kavereita moikkaamassa. Joo, minä saan taas pitää kivaa kotona lasten kanssa. Ei, en oikeasti ole yhtään katkera, vaikka siltä ehkä kuulostankin. Aika menee nopeasti, ja kaiken sen työnpaiskimisen jälkeen on ihan oikeus ja kohtuus, että mieskin saa huvitella. (Siitä huolimatta en suuremmin odota kaikkia niitä tulevia iltoja, kun saan - tai joudun, jos ihan rehellisiä ollaan - hoitamaan kaikki lasten iltatoimet ihan yksin.)

Onneksi minulla on illat. En todennäköisesti tule menemään kovin aikaisin nukkumaan nyt, kun mies on matkoilla. Kun lapset menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksältä illalla, jää minulle omaa aikaa "yksin kotona" ainakin neljä tuntia. Enemmänkin, jos tekee mieli valvoa. Jihuu!!

Ja kun mies tiistai-iltana kotiutuu, voin hyvillä mielin pyytää häntä hoitamaan parin illan härdellin *rakastava hymy*

Puhelimeen puhumisen jalo taito

Olin jokin aika sitten kovasti sitä mieltä, että lapsille ei kännykkää ennen kuin menevät kouluun. Säilytin kuitenkin itselläni Veto-oikeuden, ja hyvä olikin. Torstaina nimittäin kävin hakemassa esikoiselle, tuolle innokkaalle eskarilaiselle, oman liittymän. Omaa puhelinta hän ei sentään saanut, vaan saa lainata minun vanhaa (Mikki Hiiri-) kännykkääni. Syy tähän mielenmuutokseen on niinkin pieni, kuin että meidän pihan kolme eskarilaista alkoivat kulkea keskenään eskarista kotiin reilu viikko sitten. On huomattavasti helpompi kolme- ja yksivuotiaiden kanssa näppäillä esikoisen numero kännykkään ja pirauttaa, jos lapset eivät ole kahdessakymmenessä minuutissa löytäneet tietään kotipihaan, kuin lähteä tielle tarpomaan ja etsimään niitä. Laiskuus - se on päivän sana :)

Esikoinen on luonnollisesti ihan innoissaan puhelimesta. Tänäänkin soitti pihalta ja ilmoitti tuovansa repun sisälle vasta, kun tulee välipalalle. Hinku oppia lukemaan on myös kova, sillä kun osaa lukea, voi lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Ensimmäinen tekstari kilahti puhelimeeni lauantaina, ja siinä luki "Oltiin hoplop" :)

Kun esikoinen harjoittelee puhelimen käyttöä, voisin toivoa miehenkin keskittyvän samaan. Tänään iltahärdellin aikaan - kun miehen oli tarkoitus kylvettää kuopus ja suihkuttaa kaksi vanhempaa - hän päättikin puhua pitkän puhelun jostain frickin' mp3-soittimista. Ja loppujen lopuksi minä sain hoitaa kuopuksen ja kaksi muuta puhtaiksi ja kuiviksi. Sanotaanko kauniisti, että hieman syletti. Miksi, oi miksi on niin vaikea sanoa, että kuule, nyt on huono hetki puhua, soitan sulle heti, kun saan lapset nukkumaan? Tai miksi, jos tuo on todella liian vaikeaa, ei voisi sitten sanoa, että kuule, on vähän muuta, mutta tosi lyhyesti, jos on tosi tärkeetä asiaa? Onneksi on siideri jääkaapissa odottamassa.

Mielikuvitus

Keskimmäisellä on mielikuvitusystävä, "mun kaveri", joka tekee kaikenlaisia juttuja, sekä hauskoja että ei niin mukavia. Esimerkkinä mainittakoon vaikka maidon kaataminen pöydälle tai piereskely. (Jokainen voi miettiä, kumpi noista on esimerkki hauskasta jutusta ;) ) Tämä "kaveri" onkin vielä sellainen, että. Tilanteesta riippuen se on yhtä nuori kuin keskimmäinenkin. Tai sitten paljon vanhempi kuin äiti. Se myös asuu usein ihan yksin ja saa syödä karkkia joka päivä kilokaupalla - tai sitten se asuu vain iskän kanssa eikä ole koskaan karkkia syönytkään.

Joka tapauksessa tämä "kaveri" on ihan harmiton tyyppi (vaikka Valituissa Paloissa oli juttu, jossa vihjattiin, että joskus lasten mielikuvituskaverit voivat olla haamuja, jotka eivät syystä tai toisesta pääse lepoon). Eräs toinen osittain mielikuvituksen tuote aiheuttaa minulle harmaita hiuksia (jotka onneksi eivät vaaleista hiuksista niin helposti näy - minäkö turhamainen).

Tämä toinen tyyppi on lapsivaras. Eikä tästä puhu pelkästään keskimmäinen, vaan esikoinen myös. Lapsivaras kuulemma ajelee autolla ympäriinsä, ja nappaa lapsia mukaansa. Lisäksi se myy huumetta ja antaa lapsille paljon karkkia. Koska se on paha, sitä vastaan pitää hyökätä (aseena esim. harava). Mitä pimeämpi ulkona, sitä varmemmin jutut kääntyvät lapsivarkaaseen. Huoh.

Toisaalta ihan hyvä, että tätä asiaa käsitellään jo nyt, mutta olen silti saanut miettiä pääni puhki, millä saan lapset ymmärtämään, että ketään vastaan ei hyökätä. Ei ainakaan ketään tuntematonta, joka sattuu autollaan ajamaan taloyhtiön pihaan. Sieluni silmillä näen, kun joku pahaa-aavistamaton setä saa haravanvarresta päähän tuossa meidän pihalla iltahämärissä...

Puheet lapsivarkaasta ovat johtaneet keskusteluihin siitä, miten namia ei oteta keneltä tahansa, ja miten kenenkään tuntemattoman matkaan ei koskaan lähdetä. Ja että mieluummin lähtee pois kuin hyökkää kenenkään niskaan.

Toivottavasti tämä tästä, eikä kenenkään sivullisten tarvitse saada tuta lasten puolustusvimmaa...

Rrrrraivostuttavaa

Voi vinde, mikä päivä. Toisaalta se ei tunnu enää yhtä kamalalta syötyäni 400g karkkia ja yhden suklaapatukan. K..pä otsassani on ainakin laskenut huomattavasti eikä päätäkään enää särje.

Miten voi olla, että tuollainen himpun vaille neljävuotias osaakin olla niin käsittämättömän raivostuttava?? Mitään ei kuunnella, tai jos kuunnellaan, niin ei ainakaan totella. Eikä varsinkaan silloin, jos äiti pyytää. Tai käskee. Ei mitään reaktiota. Käsittämätöntä.

Kun tänään marssittiin hakemaan eskarilaisia, tyyppi onnistui menomatkalla potkimaan jalastaan yhden kumpparin (ja sitten vinguttiin märkää sukkaa) ja tulomatkalla sen toisen (ja sama vinkuminen jatkui). Eikä millään olisi jaksanut kävellä, mutta sitäkin enemmän olisi ollut halua ja energiaa peuhata pihalla.

Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät hippaa sisällä - kaikista kielloista, lopettamiskehoituksista, kiristyksistä ja uhkailuista välittämättä. Kunnes esikoinen kaatua mätkähti, ja sai huulen sisäpintaan (onneksi) pienen haavan. Tyynen rauhallisena kävelin luokseen ja kehoitin huuhtelemaan suuta kylmällä vedellä. Kysyin vielä (ihailtavan hallitulla eikä yhtään korotetulla äänellä), juokseeko vielä lisää täällä sisällä. Ei kuulemma juokse. Jos vaikka oppi kerrasta.

Mistään tappeluista ja voimainkoitoksista en pidä, mutta tänään käytiin sellainenkin, kun minä ja keskimmäinen mittelimme. Olin kieltänyt hyppimästä sohvalta lattialle. Tehostin kieltoa lupaamalla vieväni seuraavan sohvaltahyppijän nukkumaan. Kello oli seitsemän illalla. Keskimmäinen katsoi minuun virne naamallaan - ja hyppäsi sohvalta. Olen sanani mittainen nainen, joten ei muuta kuin keskimmäinen kainaloon, vaatteet narikkaan ja tyyppi peiton alle. Puolen tunnin huutamisen ja mesoamisen jälkeen noin neljävuotias simahti. Minä olin istunut koko sen puolituntisen tyypin vieressä, sanonut sanottavani hiljaisella mutta auktoriteettia huokuvalla äänelläni ja silittänyt tyypin päätä, mikäli olin ylttänyt. Mitä zeniläistä tyyneyttä. Uskomatonta hermojen hallintaa. Tässä sen näkee, miten upeasti kotiäitiys kouluttaa kriisitilanteisiin ja mielenhallintaan ;)

Nyt toivon vain, että huominen sujuisi hieman paremmin. Tai että minun ei tarvitsisi kuunnella jatkuvaa vinkumista ja kitinää. Sormet ristissä kyynärpäitä myöten, jos vaikka...

P.S. Oikein hyvää Imetysviikkoa vain kaikille!

Kirosanojen ihmeellinen maailma

Kaksi vanhinta ovat todenteolla löytäneet kirosanat. Itse asia ei minua liiemmin haittaa, mutta ikävältä tuntuu kuulla heidän kiroilevan. Tekisivät sitä yksinään jossain ilman että kukaan kuulee, niin asia olisi ok. Eilen autossa sainkin sitten selittää, mitä jumalauta tarkoittaa ja miksi sitä ei ole (lasten) soveliasta käyttää.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myönnän kiroilevani. Yritän tosin aina tehdä sen niin, etteivät lapset kuule, mutta toisinaan tulee puhistua itsekseen niin, että vaikka luulee olevansa yksin, niin pienet korvat siltikin nappaavat kaiken epäsopivan. Siinä sitä sitten ollaan.

Aikoinaan Lontoossa opiskellessani sain (kyseenalaisen kunnian) toimia harjoituksissa kasettisoittimen käyttäjänä. Olin kelannut kasettia liikaa, ja kun musiikin piti alkaa, kuului pelkkää tyhjää (ja vaimeaa kohinaa, kuten C-kasetista aina). Mitä teen minä? Useamman opettajan odottaessa (vähän matkan päässä) töksäytän: "Bollocks" (=pallit) ja yritän epätoivoisesti löytää musiikista oikean kohdan. Kun kuulin tanssikavereitteni tirskuvan musaa odotellessaan, tajusin myös opettajien kuulleen möläytykseni, ja punastuin komeasti. Heh.

Mutta kyllä kuulkaa painokkaasti ja oikealla hetkellä sanottu "Voi Venäjän vittu sentään!!" rentouttaa kummasti :)

Heh, :D