koti-isä

Vaikka otsikosta voisi niin päätellä, niin mies ei kuitenkaan ole jäämässä koti-isäksi. Sen sijaan kyse on ohjelmasta, joka tuli neloselta tänään ja jota aloin sattumalta katsoa (kun kuopus sai kaukosäätimen käteensä ja onnistui laittamaan telkkarin päälle ja neloselle). Ohjelma oli nimeltään "Lapset vai ura?", ja tänään lähetettiin sarjan ensimmäinen osa.

En nähnyt ohjelmaa ihan alusta, mutta sain sen käsityksen, että kyseessä oli perhe, jossa äiti teki kahta työpäivää: toisen kodin ulkopuolella ja toisen kotona palkkatyön jälkeen. Tyypillinen lähtöasetelma siis. Isä kävi töissä (työskenteli mallina) ja oli päivittäin lasten kanssa ehkä maksimissaan pari tuntia. Lapsia oli neljä alle kouluikäistä: kolme poikaa ja yksi tyttö. Äiti kiiti työpäivän jälkeen lasten luo (en saanut selville, olivatko nämä päiväkodissa vai yksityisellä hoitajalla päivisin), siivosi mitä siivosi, syötti lapset ja laittoi nämä nukkumaan.

Perhe aloitti kokeilun: ensimmäiset kolme viikkoa isä jatkoi elämäänsä kuten aina ennenkin, mutta äiti jäi töistä pois kotiäidiksi. Lapset tykkäsivät siitä, että äiti oli kotona, elämä vähän rauhoittui siltä osin. TV:n edessä syödyt ateriat jäivät pois, ja niiden tilalle tulivat yhteiset ruokahetket. Välillä isän tullessa kotiin paikat olivat edelleen mullin mallin, ja siitäkös herra kimpaantui. Kerran jopa ihmetteli, miten voi olla mahdollista, että äiti ei kotona ollessaan ehdi siivota ennen kuin mies tulee kotiin... Sanoipa senkin, että lasten synnyttyä vaimo ja rakastajatar on muuttunut "vain äidiksi".

Kokeilun toisessa vaiheessa osat vaihtuivat. Mies jäi kotiin lasten kanssa kahdeksi viikoksi, kun äiti palasi töihin. Ja tästä alkoikin ohjelman mielenkiintoisin osuus *vahingoniloista naurua* :)

Alussa mies tsemppasi tosi hyvin päivät. Pyykit pestiin, vaikka neljä lasta sottasivatkin aika tahtia. Hän ei halunnut syöttää lapsille valmisruokia, kun ne lihottavat, vaan kokkasi itse terveellistä ruokaa. Hän sai lapset siivoamaan omat jälkensä. Pukemiset ja lähtemiset sujuivat, vaikka mies kameralle kertoikin tilanteen olevan aika stressaava. Äiti oli tunnollinen ja tuli aikaisin töistä suoraan kotiin. Kun äiti pääsi kotiin, hoitovastuu (sekä lasten että kodin) siirtyi heti hänelle. Mies lähti vapaalle ja äiti jäi laittamaan lapsia nukkumaan.

Viikon koti-isyyden jälkeen miehen ote ja periaatteet alkoivat lipsua. Äitikin hiffasi, että hän voi iltaisin mennä harrastamaan, kuten mies oli aikaisemmin tehnyt. Ja näin sai mies hoitaa lapset aamupalalta nukkumaan. Enää ei koti kiillellyt eikä pyykkiä pesty ahkerasti. Mies kertoi olevansa entistä stressaantuneempi ja haluavansa jättää kokeilun kesken. Tulipa sieltä vielä sekin, että hän ei tajunnut, miten vaativaa oli olla lasten kanssa päivät ja pitää koti järjestyksessä, eikä voi ymmärtää, miten vaimo voi hoitaa hommat niinkin hienosti, kuin mitä hän on ne hoitanut. Lisäsi loppuun, että omien lasten hoitaminen on täysin aliarvostettua ja alipalkattua työn vaativuuteen nähden.

Mitä tein minä? Istuin sohvalla ja hymyilin maireasti. Mies (siis tämä meidän) oli ollut lukemassa kirjaa, mutta hänkin jäi katsomaan tuota ohjelmaa. Kyllä häntäkin hymyilytti, mutta ilmeessä oli myös jotain pelokasta. Tosi-TV:tä parhaimmillaan...

Kun kokeilu oli ohi, pariskunta lähti illalla ravintolaan keskustelemaan kokemastaan. Yllättäen mies ymmärsi, että kodin ja lasten hoitaminen on rankkaa puuhaa, eikä siitä kahden aikuisen perheessä yksi aikuinen selviä ilman apua. Tai selviää, mutta silloin hän ei enää ehkä halua eikä jaksa kiinnostua esimerkiksi aviosuhteen hoitamisesta.

On se jännä, miten kaikki pitää kokea kantapään kautta. Mitään ei auta se, että toiselle sanoo homman olevan rankkaa yksin ja että apu olisi hyvä juttu. Pitää kokea itse, ilmeisesti. No, kun ohjelma loppui, sain minäkin kiitosta osakseni. Olen kuulemma hienosti hoitanut hommat täällä kotona. Lämmittää se pienikin kiitos :)

 

Loppiaisluistelua

Esikoinen sai joululahjaksi luistimet, joita käytiin tänään porukalla testaamassa. Meidän kodin lähellä on iso ja hyvinhoidettu jääkenttä (mm. pukukopit kentän laidalla), ja sinne suuntasimme kulkumme puolen päivän jälkeen. Minäkin kaivoin vanhat luistimeni naftaliinista.

Kuopus sai tallustella jäällä kengät jalassa, mutta varotoimenpiteiksi oli hänelläkin kypärä päässään. Luistelukerta oli itse asiassa esikoisen toinen. Eka kerta oli joulupäivänä mummolan jäällä. Tämä toinen kerta sujui yllättävän hyvin. Hän pysyi pystyssä itse, ja "luistelikin" aika pitkän matkan vähän ennen kotiinlähtöä. Toki hän välillä istui jäällä ja söi lunta, mutta kukapa ei sitä olisi tehnyt tokalla luistelukerralla :)

Luistelu taitaa lukeutua samaan kastiin pyörällä ajamisen kanssa. Kun sen on kerran oppinut, sen taidon osaa aina. No, olihan kyseinen taito tosi ruosteessa, mutta sen tunnin aikana, mitä jäällä oltiin, alkoivat vanhat taidot palata sekä muistiin että jalkoihin. Vaakaliukua en kyllä edes harkinnut kokeilevani, vaan pitäydyin niissä liikkeissä, missä molemmat jalat ovat mahdollisimman lähellä maan pintaa. Täytyy ilmeisesti käydä luistelemassa useammin kuin kerran neljässä vuodessa...

Huomenna on vuorossa pulkkamäki. Tässä lähellä on yksi julmetun iso mäki (vaikuttaisi siltä, että huimalla 80-luvulla siitä suunniteltiin jonkinlaista pientä laskettelurinnettä), joka on tajuttoman suosittu pulkkamäkenä. Siellä ollaan käyty joka talvi ainakin kerran, vaikka mäen kiipeäminen syökin naista. Mitä sitä ei tekisi lastensa vuoksi ;)

 

Kansalaisvelvollisuus täytetty

Kävin tänään äänestämässä. Ajattelin hoitaa asian päiväjärjestyksestä heti kun mahdollista, tai muuten se unohtuu. Eikä ole takeita siitä, että varsinaisena äänestyspäivänä edes olemme paikkakunnalla. No, tulipahan tehtyä. Eihän valtakunnan presidentistä äänestetä kuin kerran kuudessa vuodessa.

Esikoinen voi jo paljon paremmin. Tänään hän viihtyi pihalla yhteensä 4 tuntia. Mukavaa, että hänellä on tuo yksi hyvä ystävä tässä meidän pihassa. Yhteinen sävel löytyy heti, ja tekemistä riittää useaksi tunniksi.

Kuopuksella on jokin ihme tauti, josta en ota selvää. Pitäisi varmaan käyttää tuo lääkärissä. Vaihtoehdot olen maallikkona rajannut kolmeen: vesirokko (ei näytä siltä, kun näppylöistä ei tule vesikelloja), parvorokko (myöskin epätodennäköinen, sillä näppylät eivät vastaa kuvausta parvorokkoon kuuluvasta ihottumasta) tai vihurirokko (oireiden ja niiden kuvausten perusteella todennäköisin, mutta vahvasti epäilen omaa tulkintakykyäni). Hänellä siis on punaisia, noin pikkurillinpään kokoisia näppylöitä siellä täällä. Pari kasvoissa, muutama käsivarsissa, muutama jaloissa, yksi masussa ja yksi selässä. Kutisevat etenkin öisin. Näppylän keskellä ei näy minkäänlaista pistojälkeä (joku epäili hyttysenpistoiksi), eikä kyllä viitteitä vesikellostakaan. Maanantaina ja eilen hänellä oli hieman lämpöä. En mitannut, mutta tyyppi tuntui tavallista kuumemmalta. Ruoka ei ole juurikaan maistunut, amma sitäkin enemmän. Virkeä on kuitenkin, ihan normaali itsensä. Mummi huomasi näpyt (tai ne pari, mitä silloin vasta oli) lauantaina, minä vasta maanantaiaamuna. Heh, miehen puolella suvussa on useampikin lääkäri, mutta se ei nyt paljoa auta.

 

Remontti etenee

Vuodenvaihde meni mukavasti remontoidessa. Veimme lapset mummolaan aattona päivällä ja tulimme itse kotiin jatkamaan remonttia. Illaksi menimme miehen kanssa myöskin mummolaan, mutta heti seuraavana päivänä tulimme takaisin jatkamaan remonttia, kun lapset jäivät vielä päiväksi mummin ja papan luo.

Niin vain saimme työhuoneen remontoitua lastenhuoneeksi. Mies uusi listat ja yhdessä tapetoimme yhden seinän lasikuitutapetilla, joka peitti vanhat raot ja jonka päälle oli sitten helppo maalata. Eka päivä meni tapetoidessa, toka päivä maalatessa. Jälkimmäisestä todisteena mehevä rakkula kädessä: maalista märkä tela on yllättävän painava. Emme alkaneet säätää maalin kanssa, vaan vetelimme sekä seinät että katon maalarinvalkoisella. Väriä tehdään sitten tekstiileillä. Ei tarvitse seuraavan asukkaan repiä nalletapetteja seinistä pois :) Eikä me miehen kanssa edes tykätä tapeteista. 

Kun olin hakenut lapset sunnuntai-iltana kotiin ja heidät oli kannettu nukkuvina autosta sänkyyn, aloimme siirtää tavaroita takaisin lastenhuoneeseen, vaikka huone ei ihan valmis ollutkaan. Yhdelle seinälle maalatut magneettiraidat pitäisi vielä peittää kerroksella maalarinvalkoista. Raitojen viereen on tarkoitus maalata vielä liitutaulumaalilla n. 1,5 neliön alue, että saavat lapset ihan luvan kanssa piirrellä seiniin :) Pikkuhiljaa iltaisin jatketaan, kun lapset menevät nukkumaan. Maalaushommissa näistä meidän pikkuapulaisista ei juurikaan ole hyötyä.

Lastenhuoneesta tuli niin hieno, että soisin kaikkien muidenkin huoneiden kokevan saman käsittelyn. Kova hommahan se oli, purkamisineen kaikkineen, mutta ei mitenkään mahdoton. Ja suuresti helpotti hommaa se, että lapset olivat pari päivää poissa tieltä. Jos - kuten suunniteltiin - mies olisi yksin hoitanut suurimman osan ja minä olisin vahtinut lapsia, ei huone olisi vieläkään edes noin valmis, kuin se on nyt.

Yksi viidestä (jos keittiö ja eteinenkin lasketaan huoneiksi) tehty. Erinomaista, vaikka itse sanonkin :)

 

Vanhassa vara parempi vs. uusi vuosi, uudet kujeet

Onpa aika mennyt nopeasti, kun jo huomenna saamme hyvästellä tämän vuoden ja ottaa vastaan uuden. Perheellinen uuden vuoden vietto eroaa suuresti niistä kerroista, joita vietettiin ilman perhettä. On tullut useampaankin kertaan hytistyä pikkukaupungin keskustassa vähissä vaatteissa ja ilman pipoa papaattien räiskymisen keskellä, kun aikoinaan se oli se tapa, jolla uutta vuotta vietettiin. Kun ikää tuli tarpeeksi, siirryttiin porukalla ravintolaan - joka lähes poikkeuksetta oli tupaten täynnä sekä ihmisiä että tupakansavua, eikä siinä tungoksessa päässyt liikkumaan eteen eikä taakse, puhumattakaan vapaasta istumapaikasta. Minusta on harvinaisen selvää, etten kovin noita aikoja kaipaa.

Parina vuonna ennen esikoisen syntymää järjestimme kotibileet uudeksi vuodeksi. Suurin osa hyvistä kavereista mukana juhlimassa, lämmintä ruokaa paljon, booliakin riittävästi, hyvää seuraa ja seurapelejä :) Tämä uudenvuodenviettotapa sopi minulle mainiosti.

Kun esikoinen syntyi, aloimme viettää ns. perheuuttavuotta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olemme korkeintaan mummolassa, ammumme raketit hyvissä ajoin ennen puolta yötä, ja jos emme nukahda yhtä aikaa lasten kanssa viimeistään klo 22, saatamme lasten nukahtamisen jälkeen korkata kuohuviinipullon, istua television ääressä seuraamassa vaihtelevaa ohjelmaa ja jutella paikallaolevien aikuisten kanssa niitä näitä. Kohta alkaa ystäväpiirissäkin porukka olla sen verran lapsirutinoitunutta, että voisi olla mahdollisuus jonkinlaiseen yhteiseen uudenvuoden juhlintaan. Ei toki mitään valvojaisia, vaan sivistyneemmin vaikka uuden vuoden brunssi tai jotain muuta sellaista. Eihän tässä kukaan enää nuorru, ja läpi yön valvominen (ja ryyppääminen) ei enää samalla tavalla houkuttele, kuin joskus teininä.

Mitä sitten haluaisin mukaan vanhasta vuodesta?

Kahden lapsen äitinä oleminen on ollut tosi siistiä. Vaikka en olekaan jäänyt paitsi niistä vaikeistakaan hetkistä, jolloin toivoisi voivansa peruuttaa koko nykyisyyden. On itse asiassa ollut niin siistiä, että kolmen lapsen äitinä oleminen alkaa vaikuttaa entistä houkuttelevammalta idealta ;)

Olen solminut uusia ystävyyssuhteita, joiden toivoisin säilyvän edelleen. Sen lisäksi olen parhaani mukaan myös yrittänyt piristää joitain vanhoja ystävyyssuhteita, ja toivon, että se työ ei uuden vuoden myötä mene hukkaan.

Opiskeludraivi on kaikesta negatiivisesta huolimatta hyvä, ja toivon sen säilyvän. En vähiten siksi, että koulu olisi ohi, kun se toivottu kolmas lapsi putkahtaa maailmaan. Heti uuden vuoden alkajaisiksi pitääkin selvittää kevään opiskelusävelet. Mitä pitää tehdä ja missä tahdissa. Ja mitkä kurssit jäävät pakosta syksylle, vai jäävätkö.

Uudelta vuodelta toivon itselleni mm. hieman pidempää pinnaa. Tämä toivomus liittyy läheisesti siihen, että osaisin jakaa ajankäyttöni siten, että en joutuisi tekemään hommia niska limassa deadlinen häämöttäessä uhkaavana. Toivoisin myös, että osaisin arvostaa joka hetkeä siinä itsessään, enkä vasta jälkeenpäin katsottuna. Huomaan olleeni harvinaisen pahantuulinen tämän vuoden aikana, ja luonnollisesti toivon, että osaan jättää pahantuulisuuteni taakseni. Tähän tietty liittyy sekä tuo oman ajan käyttö sekä (mielestäni valtavan suuri) vastuunotto perheessä.

Mitään uudenvuodenlupauksia en tee! Eihän minulla ole edes paheita, joista pitäisi päästä eroon ;)

P.S. Mies innostui, ja päätti saman tien remontoida lastenhuoneen kunnolla. Nyt lastenhuone on tyhjä (ja kaikki tavarat sieltä hajasijoitettu ympäri muuta asuntoa, mm. sohva on keittiössä. No, se hyvä puoli siinä on, että enää ei keittiössä kaiu :) ), vanhat, päällemaalatut tapetit revitty irti seinistä (ja vanhat muovilistat myös) ja kolot ja reiät paikattu kitilllä. Huomenna kuulemma hiotaan ennen kuin lähdemme mummolaan uudenvuodenviettoon. Jippii! Siis sille, että on toivoa, että tämän "pilottiprojektin" myötä saisimme pikku hiljaa vähän ehostettua tätä asuntoa muutenkin. Johan tätä olen viimeiset kolme vuotta toivonutkin... :)

Tämäkin vielä

Esikoisella on ollut sitkeä yskä noin viikon. Joulun pyhinä hänellä oli myös kuumetta, joka mystisesti nousi iltaisin, oli päällä öisin, mutta aamulla jo poissa. Kun tultiin joulunvietosta kotiin maanantai-iltana, pyysin miestä viemään esikoisen lääkärille seuraavana päivänä.

Lääkärissäkäynti kesti n. 2 tuntia. Samalla käynnillä otettiin sekä verikoe että keuhkokuvat. Erittäin huonoa tuuria lienee se, että esikoisella on keuhkokuume toisen kerran seitsemän kuukauden sisällä. Tänään kävivät sitten miehen kanssa sairaalassa näytillä. Jälleen verikokeita ja keuhkokuvia. Tulehdusarvot olivat jo laskussa (esikoinen ollut 1,5 vuorokautta kuumeeton), mutta diagnoosi vahvistui siitä huolimatta keuhkokuumeeksi, ja lisänä vielä korvatulehdus. Tulivat apteekin kautta kotiin, ja huomenna olisi tarkoitus aloittaa lääkekuuri - tämänpäiväiset lääkkeet esikoinen sai jo sairaalassa. Sekä antibioottia että kortisonia että jotain inhaloitavaa. Kuurit kestävät pitkään, inhaloitavaa lääkettä pitää antaa peräti kuuden viikon ajan. Ja kun se kuuri loppuu, niin jälkitarkastukseen.

Käsittämätöntä, miten aikaisemmin niin terve esikoinen on nyt jo toista kertaa keuhkokuumeessa. Harmittaa hänenkin puolestaan tuo pitkien lääkekuurien syönti, mutta ei auta itku markkinoilla. Tärkeintä on, että hän tulee kuntoon. Nyt pitäisi miettiä, mistä tuo keuhkokuume tulee...

 

Projekti "lastenhuone"

Olen jo pitkään haaveillut toisen makuuhuoneen (ns. työhuoneen) muuttamista leikkihuoneeksi. Haaveistani olen miehellekin useaan otteeseen puhunut ja olen pyytänyt hänen apuaan projektin toteuttamiseksi, sillä yksin en sitä saa tehtyä. Ei ole aikaa eikä voimia. Olisi ihanaa saada kaikki nämä olohuoneessa pyörivät lelut pois jaloista (ja näkyviltä) jonnekin, jossa ne eivät minua häiritsisi, kun ovat kuitenkin sitten pitkin lattioita. Tulisi olohuoneestakin (minusta) viihtyisämpi, jos se ei olisi aina täynnä hujan hajan olevia leluja.

Tartuimme tuumasta toimeen eilen. Koko päivän purin työhuoneessa ollutta Lundian hyllyä. Mistä kaikki se tavara onkaan tullut, kysyn vain! Lapset pyörivät jaloissa, joten homma eteni verrattain hitaasti. Illalla seitsemän aikaan pääsimme siirtämään Lundiaa olohuoneen puolelle. Lapset auttoivat kantamalla mm. hyllylevyjä työhuoneesta olkkariin. Kun vähän ennen kymmentä saatiin lapset unten maille, alkoi kunnon tohina, eli hyllyn järjestäminen. Punkkupullon voimalla tehtävä sujui joutuisasti, ja saatiin järjestettyä jopa meidän uusi leikkihuoneemmekin ennen kuin menimme miehen kanssa nukkumaan. Projektin ensimmäinen vaihe käsitti lähinnä tavaroiden siirtämisen huoneesta toiseen. Projektin toisessa vaiheessa olisi tarkoitus maalata uuden lastenhuoneen seinät (valkoisen sijasta ovat enemmänkin harmaat, lisäksi seinissä on epämääräisiä reikiä, jotka pitäisi paikata) ja sen lisäksi maalata kappale seinää magneettiseksi liitutauluksi. On sitten lapsillakin ihan lupa piirtää seinään :) Sitä en tiedä, koska tuo toinen vaihe toteutetaan. Miehen tuntien mennee ensi vuoden puolelle...

Aamulla, kun esikoinen heräsi, hän ryntäsi saman tien uuteen lastenhuoneeseen leikkimään. (Niin, lastenhuone on edelleen ilman sänkyjä - päätimme jatkaa perhepedissä nukkumista, kun se on toistaiseksi kaikista vaivattominta niin.) Hyvin pian kuopus seurasi perässä. Ja ai että, kun tuntui hyvältä vain kuunnella sitä lelujen lattialle putoamista näkemisen sijaan! Enää ei tarvitse hermostua levällään olevista leluista. Ehei, voin vain vetää oven kiinni ;) Loistavaa, etten sanoisi.

 

Tapaninpäivän terveiset

Emme päässeet Tapaninpäivän rekiajelulle, vaikka olisikin ollut tarpeeksi lunta sen toteuttamiseksi. Sen sijaan huristelimme appiukon luo perinteisille Tapaninpäivän päivällisille.

Joulu oli mukavan rentouttava, vaikka esikoinen olikin kipeä ja minäkin kovassa nuhassa. Oltiin suunnitelmien mukaan anoppilassa, ja aattona syötiin hyvin, saunottiin hyvin ja rentouduttiin hyvin. Vesisade ei meitä haitannut juurikaan. Ja minua ei lainkaan, kun en nokkaani ulos pistänyt :) Lahjojakin tuli ihan kivasti, ja suurin osa niistä erittäin mieluisia. Lapset saivat hieman leluja, toisin sanoen juuri riittävästi, että jaksoivat niillä leikkiä.

Minä sain neulottua lähes kaikki keskeneräiset projektit loppuun. Nyt on itselläni hauska tupsupipo, treeneihin lämpöiset villasukat ja testaan, onnistunko huovuttamaan itselleni tumput, vai epäonnistunko surkeasti. Voin myös aloittaa villatakin neulomisen - langat ovat jo odottamassa. Suklaata tuli syötyä enemmän kuin laki sallii. Nyt ei teekään sitten yhtään mieli mitään makeaa, joten suurin osa lahjaherkuista jää varastoon odottamaan. Muistan, kun lapsuuteni jouluihin kuului joulupäivän aamuna aina seuraavanlainen aamupala: iso lasi kylmää maitoa ja maitosuklaalevy. Kun maito oli juotu ja suklaa syöty, otin toisen lasillisen maitoa ja join sen parin joulutortun ja -piparin kanssa. Nam :) Olen selvästi vanhentunut, kun nykyään joulupäivän aamupala koostuu järkevästi kaurapuurosta, teestä ja paahtoleivästä. Tai sitten yritän vain näyttää lapsille hyvää esimerkkiä...

Haave isosta talosta ja lämpöisen juhlavasta sukujoulusta elää edelleen. Anoppilassa joulu on kyllä lämmin, mutta ei kovin juhlava (tai en voi kutsua sitä siksi, jos jouluateriakin syödään verkkarit päällä). No, nyt joulu on tämän  vuoden osalta juhlittu ja jäämme odottamaan ensi joulua.

 

Joululoma

Mies piti sanansa, ja oli ekaa päivää joululomalla. Liekö sen kunniaksi, että esikoinen vuorostaan sairastui. Illalla hänelle nousi kuume, ja nyt onneksi nukkuu sitä pois - isänsä kainalossa :)

Minä leivoin tänään joululeivonnaisia. Valmiista pakastetaikinasta on niin hävettävän helppo leipoa, etten oikein tiedä, kehtaako tuota edes leipomiseksi sanoa... No, joka tapauksessa meillä on nyt viemisiksi joulutorttuja, pipareita ja gluteeniton maustekakku. Oli tarkoitus leipoa vielä pullataikinasta boston-pulla, mutta inspiraatio ja motivaatio loppuivat kesken. Piti myös muuten siivota ja vaihtaa lakanat, mutta en tehnyt sitäkään :)

Huomenna suuntaamme lounaisrannikolle joulunviettoon (ja hiljaa mielessäni toivon, jos vaikka ennättäisin ennen lähtöä pikaisesti imuroida. Olisi mukavampi tulla joulun jälkeen takaisin siivottuun kotiin...). Koska tämän vuoden joulu on näinkin lyhyt - vain vaivainen viikonloppu - päätimme viettää tämän joulun lähes kokonaisuudessaan anoppilassa. Tapanina käymme appiukon luona päivällisillä tosin. Viime joulun vietimme samoin lähes kokonaisuudessaan minun vanhempieni luona. Kyseessä oli ikään kuin rajapyykki. Sitä ennen reissasimme joka joulu kolmessa eri paikassa. Jos aattoa vietimme anoppilassa, joulupäiväksi ajoimme vanhempieni luo ja Tapaniksi sitten vielä appiukkoa moikkaamaan. Vanhempani ja appiukko asuvat samalla paikkakunnalla, joten se matka ei niin rasita, mutta anoppilasta vanhempieni luo - tai toisin päin - onkin sitten eri asia. Muistan eräänkin joulun, kun mies sisarustensa kanssa anoppilassa tyhjensi jouluyönä vaarin saaman konjakkipullon, ja niin vain jouduin sitten pääkallokelillä juoppokuskiksi joulupäivänä, kun meitä jo odotettiin seuraavaan kyläpaikkaan. Ei enää juoppokuljetuksia, kiitos. Teimme siis minun painokkaalla vaatimuksellani päätöksen, että lyhyet joulut pyrimme olemaan yhdessä paikassa, vaikka se vähän harmittaakin niiden puolesta, keitä ei sitten jouluna näe. Mies luonnollisesti haluaisi viettää kaikki joulut anoppilassa, missä on ne viettänyt lapsuudesta saakka, ja minä taas mielelläni olisin omien vanhempieni ja siskoni kanssa joulut, kuten olen ollut suurimman osan elämäni jouluista. Kompromissina sitten reissaamme, ja tällä hetkellä se sopii meille ihan hyvin. Haaveissa kyllä siintelee oma iso talo, jonne voisi kutsua rakkaimmat joulunviettoon. Silloin meidän ei tarvitsisi reissata, vaan me voisimme nauttia joulusta rauhassa, kun muut matkustaisivat meidän luo :) Utopiaksi tuo taitaa jäädä...

Oli miten oli, joulu alkaa nyt. Saa nähdä, ehdinkö koneelle välipäivinä. Toivotan kuitenkin tässä samalla sekä hyvät joulut että paremmat uudet vuodet!

 

Olenkohan...?

En olekaan tänne tainnut vielä kovasti ruikuttaa miehen työtahdista ja näennäisestä yksinhuoltajuudesta. Jos näin on päässyt käymään, niin teenkin sen nyt *sarkastinen hymy*

On varmaan kaikille tuttu se tutkimustulos, jonka mukaan alle kolmevuotiaiden lasten isät tekevät eniten töitä ja sen lisäksi myös mielettömiä määriä ylitöitä. Tämä pohjalla ei varmaankaan tule yllätyksenä se, että mies kuuluu tähän ryhmään. Välillä tuntuu, että jos hän saisi valita, hän olisi töissä 24/7 (ja onkin joskus). Ei, hän ei ole lääkäri eikä hän ole kansanedustaja (tekevätkö ne edes ympäripyöreitä päiviä, en tiedä), baarimikko, bändäri eikä yksityisyrittäjä. Itse asiassa hän on töissä melko pienessä it-alan firmassa, jolla on suuri (ja vaativa) asiakas, ja ilmeisesti mies on saatu uskomaan, että jos hän tekisi vain 7,5 tuntia töitä vuorokaudessa (niin kuin suurin osa järkevistä ihmisistä), koko firma menisi nurin ja mekin joutuisimme mieron tielle. Ihan oikeasti tuntuu, että ilman miestä koko firma menisi konkurssiin alta aikayksikön. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, että hän olisi firman ainoa työntekijä - tai edes osakas. Jotkut voisivat sanoa häntä tunnolliseksi, minä sanon häntä tyhmäksi työnarkomaaniksi - tosin suurella rakkaudella ja hellyydellä. Onhan hän sentään _minun_ rakas tyhmä työnarkomaanini ;)

Oli miten oli, tilanteessa, jossa minä joudun hoitamaan (kouluni lisäksi), lapset ja kodin lähestulkoon yksin, kumppanin tyhmä työnarkomania alkaa suoraan sanottuna veetuttaa. Ei sen väliä, että hän myös (toivottavasti!) ottaa ylityötunnit rahana - vapaatahan hän ei ehdi edes pitää (toisin kuin muut firman työntekijät). Minä kun haluaisin, että meillä olisi joskus arki-iltoinakin molemmat vanhemmat yhtä aikaa kotona, tai että mies olisi joskus kotona sen verran usein ja pitkään, että huomaisi, miten raskasta on pyörittää taloutta siivoamisineen, kokkailemisineen ja pyykinpesuineen käytännössä yksin. Eipä raha siinä paljoa mieltä piristä - ellei sillä sitten palkata meille kodinhoitajaa ja kokkia ;)

Toisaalta, silloin kun mies on paljon poissa, saan minä tehdä kodista juuri sellaisen, kun haluankin. Eikä mies ole aiheuttamassa lisää sotkua jättämällä tavaroitaan "vääriin" paikkoihin tai unohtamalla viedä likapyykit likapyykkikoriin (miten sellaisen edes voi unohtaa, kysyn vain!). Eniten minua harmittaa tilanne lasten kannalta. Mietin, minkälaisen miehen- ja isänmallin mies heille antaa, kun lähes joka ilta esikoinen kysyy, saako hän valvoa siihen asti, kunnes isä tulee kotiin.

Kamalasti en viitsi tästä asiasta miehelle enää keuhkota, sillä eihän ihmistä voi muuksi muuttaa. Toivon vain, että hän huomaisi tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä. Lapset kasvavat niin kovin nopeasti. Mitenköhän tilanne muuttuu, kun kuopuskin täyttää kolme, eikä perheessä ole alle kolmevuotiasta? Löysääköhän mies sitten töissä, vai kiristyykö tahti entisestään?

Mies tuli kotiin tunti sitten ja tokaisi, että nyt voisi aloittaa joululoman. Ääneen en viitsinyt hurrata, etten olisi kuulostanut liian ironiselta. Saa nähdä, kuin käy miehen joululoma-aikeiden, ja kauanko hän malttaa pitää näppinsä erossa töistä...