Näinkö tässä nyt kävi?

Tänään oli lapsilla viimeinen päiväkotipäivä ennen vajaan kolmen viikon joululomaa. Saman verran on heillä lomaa kuin minullakin. Lyhyt paluu kotiäitiyteen, siis.

Päiväkodissa kuopus oli ollut oma iloinen itsensä. Kotimatkalla bussissa oli jo vähän kränää ilmassa, ja kun päästiin kotiin, oli reppana ihan kuuma. Kuumehan se hänelle nousi - joululoman kunniaksi ilmeisesti. Ja nyt näyttää siltä, että minä seuraan perässä. Olo on ihan karmea: pää on täynnä räkää, yskä ärsyttää kurkkua ja keuhkoja jatkuvalla syötöllä ja nyt tuntuu siltä, että kuume on minullekin nousemassa. Niin että leppoisaa joulua vain meille *pöh*

Onneksi tänä jouluna menemme anopin luo kylään. Tarkoitus oli mennä jo torstaina (mikäli mies ottaa ylimääräistä lomaa - mikä kävisi oikein hyvin, on hän sen verran monta ylityötuntia tehnytkin) ja auttaa siivoamisessa ja ruuan valmistamisessa, mutta jos ollaan kipeitä, niin mennään vasta aatoksi. Se hyvä puoli tässä on, että ei tarvitse itse tehdä juuri mitään. Ei joulusiivousta, ei kuusen hankkimista, ei kinkun paistamista. Ikävää on tietysti sitten se, että kipeänä on ärsyttävä olla myös jouluna.

 

Joulukalenteri

Kun minä olin pieni, äiti hommasi minulle ja siskolleni joka vuosi uuden kuvakalenterin. Kerran saatiin suklaakalenteri (joka vielä silloin oli suuri harvinaisuus), ja sisko pentele söi ekana päivänä kaikki suklaat ja sen jälkeen kärtti joka aamu jouluun asti päästä osalliseksi minun suklaakalenteristani. Mummolla oli useana vuonna käytössä sama kuvakalenteri. Hän joulun jälkeen painoi luukut tiukasti kiinni ja laittoi kalenterin talteen seuraavaa joulunodotusta varten. Kyse ei suinkaan ollut vain piheydestä, vaan siitä, että kalenteri oli oikeasti tosi nätti. Aivan toista kuin nämä nykyajan Nalle Puh-, Puuha-Pete- ja Barbie-kalenterit.

Television joulukalenteria katsottiin silmä kovana. Ei ole Histamiinin voittanutta :) Nyt, kun olen esikoisen kanssa silloin tällöin seurannut tätä Yle kakkosen tämän vuoden joulukalenteria, niin olen kyllä sitä mieltä, että taso on laskenut. En panisi pahakseni, jos uusisivat Histamiinin joka vuosi.

Pörröllä on blogissaan kiva joulukalenteri. Helppo ja hauska lasten kanssa toteutettava askarteluvinkki jokaiselle päivälle. Meillä ei tosin joka päivä askarrella, mutta kivoja ohjeita nuo ovat silti :) Kalenterin seuraaminen on saanut minut miettimään, mitä muita erilaisia kalentereita sitä voisikaan olla.

Tanskassa yksi panimoista on lanseerannut erikoisolutkalenterin. Näin muistaakseni Hesari tiesi kertoa. Yksinkertaisuudessaan kyseessä on laatikko, jossa on 24 koloa, ja jokaisessa kolossa on yksi olutpullo. Ei kuulemma mitä tahansa olutta, vaan kaikki erilaisia (näin käsitin). Koska en olutta juo, voisin huolia vastaavan sisältäen esim. miniviinipulloja. Sekä punaista että valkoista, kiitos :) Tai sellaisen suklaakalenterin, jossa olisi 24 erisorttista pientä suklaalevyä *nam*

Entä jos kalenteri ei olisi mitään syötävää eikä juotavaa? Askartelun lisäksi kalenterissa voisi olla vitsejä tai mietelauseita. Yksi jokaiselle päivälle, paitsi jouluaatolle muutama helmi. Toinen hyvä kalenteri voisi olla tehtäväkalenteri. Yksi tehtävä - ei aina niin mieluinen - joka päivälle. Mitähän tapahtuisi, jos luukusta paljastuisi siivoustehtävä? Tai "käsky" soittaa vanhalle ystävälle, josta ei ole pitkään aikaan kuullut mitään?

Musiikkikalenterikin voisi olla aika kiva. Joka päivä pitäisi (tai saisi) kuunnella yhden erityisen musiikkikappaleen. Sekä klassista että ei-klassista. Jokaiselle jotain, ja kaikille kaikkea :) Värityskalenteri voisi olla lasten mieleen. Väritä eri kuva joka päivä. Jouluaattona kuvista saisi sitten koota taidenäyttelyn vaikka keittiön seinälle. Sitä sitten koko suku ihastelisi :)

Loistava kalenteri voisi olla palapelikalenteri: joka päivälle oma palansa, ja jouluaaton pala täydentäisi koko palapelin. Jos on oikein kätevä käsistään, tuollainen on suhteellisen helppo tehdä itse. 24-palaisia palapelejä saa toki valmiinakin, jos ei aika ja taidot riitä sellaista itse tekemään ;)

Ihmisille, jotka tykkäävät liikkua, oiva joulukalenteri olisi esim. sellainen, missä joka luukun takaa esiteltäisiin uusi Pilates- tai  Astanga-joogaliike. Ja sitten joulupäivänä (viimeistään, aatto kun usein on niin kiireinen) voisi tykönänsä suorittaa 24 liikkeen harjoitusohjelman. Mikään ei estäisi harjoitusohjelman jatkamista joulun jälkeenkin. Ja kun siihen olisi totutellut joulunodotuksen 24 päivän ajan, voisi melko helposti käydä niin, että harjoitusohjelman tekemisestä tulisi hyvä rutiini. Eikä varmasti edettäisi liian nopeasti!

Näillä ideoilla ei muuten sitten ole copyrightia, eli ovat vapaasti käytettävissä *vink vink* ;)

 

Minä itte!

Jeps, olemme taas siinä vaiheessa, kun meidän perheessä yleisin sanonta on "Minä itte!" Esikoinen sanoo sen suunnilleen näin: "Mä haluuuuun ja mä osaaan", kuopuksen versio samasta asiasta on: "miä ite!" Eikä maanittelut, suostuttelut, pienet kiristykset tai muut keinot auta, itse on annettava tehdä, tai taivas repeää.

Ei siinä mitään, jos nämä minä itte -jutut olisivat yleensä sellaisia, mistä olisi jotain hyötyäkin. Jos on kyse lelujen keräämisestä, niin ei varmasti onnistu. Pukeminen sujuu, jos ovat sillä tuulella. Yllättäen kuopus on tässä asiassa huomattavasti innokkaampi kuin esikoinen. Vaikka hänellä onkin vielä paljon vaikeuksia paitojen ja sukkisten kanssa ja vaikka hän saa raivarin heti, kun edes vihjaisee siihen suuntaan, että voisin häntä auttaa *huoh*

Jos aina olisi aikaa ja jaksua, niin totta kai saisivat tehdä itse niin paljon kuin haluaisivat. Mutta kun on oikeasti tilanteita, jolloin minä haluan vain saada hommat tehtyä ja etenemään niin kuin _minä haluan. Silloin ottaa suuresti päähän koko minä itte -touhu. Eikä auta muuta kuin joko tehdä itse ja kuunnella sitä mieletöntä huutoa, mikä siitä seuraa, tai antaa lasten tehdä, ja seurata vierestä leukaperät kireinä, naama punaisena ja savu korvista nousten. Yhden lapsen kanssa sitä keksi kaikenlaisia kompromisseja, jotta sai asiat sujumaan hieman jouhevammin. Nyt kahden  lapsen kanssa sitä on joko täysin mielikuvitukseton tai vain väsynyt (ja/tai vittuuntunut), eikä ajatus kulje senkään vertaa. Esikoisen kanssa pystyy jo vähän neuvotella asioista. Kuopuksen kanssa neuvottelu on hankalampaa, kun hänellä tuo puhe ei vielä kovin hyvin kulje. Tosin kaksisanaisia lauseita tulee enenevässä määrin (esim. "syö lettu" :) ), mutta suurin osa sanoista on vielä melko epäselviä. Koita siinä sitten neuvotella...

Tässä elämäntilanteessa ja tämän vaiheen ollessa päällä sitä osaa arvostaa aikuisseuraa puhumattakaan siitä ajasta, kun saa olla ihan yksin ja tehdä asiat niin kuin ne itse haluaakin tehdä.

 

Joulu tulla jolkottaa

Tunti sitten loppui tämän vuoden viimeinen koulupäivä, ja virallisesti pääsin joululomalle. Hurraa!! Lomafiiliksiä vähän latistaa se, että maanantaina olisi tarkoitus vielä pukertaa muutaman kirjoitustehtävän kimpussa, mutta vasta maanantaina :) Onhän tässä viikonloppukin välissä. Lapsilla viimeinen päiväkotipäivä ennen joulua on tiistaina, ja sen jälkeen olenkin taas kotiäiti tammikuun yhdeksänteen päivään asti, jolloin palaan koulunpenkille. Miehen lomista ei ole tietoa. Toivon, että hän voisi edes muutaman päivän pitää vapaata, mutta se nähdään sitten.

Eilen vein joulukortit postiin. Kaksi yötä niitä askartelin. Sitä ennen oli saatava yhdistyksen joulukorttiprojekti alta pois :) Olen täysin hurahtanut korttien askarteluun (samoin kuin neulontaan - neljäs villasukkapari työn alla, samoin kuin uusi pipo, villatakki, villahousut ja huovutetut tumput), ja nyt jo suunnittelen _ensi vuoden joulukorttien designia. Halvat on huvit, joo.

Lahjatkin ovat valmiina lähes kaikille niille, ketkä niitä meiltä tänä vuonna saavat. Ei niistä sen enempää, ettei yllätys paljastu ;) Miehelle vinkkasin eilen - Hesarista luetun perusteella - oman lahjatoiveeni, timanttisormuksen. Sanotaanko, että toiveesta ainakin 3/4 on vitsiä. Niin, Hesarissa luki muutama päivä sitten, että ei voi mennä pieleen, jos antaa naiselle lahjaksi timantin. Olisi ihan kiva tietää, miltä tuntuisi saada timantti lahjaksi. Mieluiten tietysti sellainen, jonka voi paljain silmin havaita ;)

Ihan oikeasti, tällä hetkellä minulla ei ole mitään sen kummempia lahjatoiveita. Ei ainakaan sellaisia, mitä saisi kaupasta. Lahjakortti kangaskauppaan tai lankakauppaan olisi erittäin mieluinen yllätys. Uusi 1000 palan palapelikin otettaisiin mielihyvin vastaan. Ja jos saisin varmuuden siitä, että kevään opiskelut menevät putkeen, olisin ikionnellinen lahjansaaja.

Lapset varmaan saavat taas kasapäin leluja. Parina aikaisempana vuonna olen joulukuun alussa kirjoittanut kirjeen "joulupukille", jonka mukaan lapset ovat sitten suurimman osan lahjoistaan saaneet. Tänä vuonna en ole kirjettä ennättänyt rustata. Lisäksi esikoinen alkaa olla jo sen ikäinen, ettei pahemmin perusta pehmeistä paketeista. Itse haluaisin hänen saavan uudet pussilakanat (esim. se Nalle Puh ja Möhköfantti on tosi kiva), luistimet ja kypärän (näistä on onneksi jo sovittu anopin kanssa) ja sen leikkihuoneen, joka pitäisi miehen kanssa toivottavasti ennen kesää remontoida. (Leikkihuone on muuten tosi vaikea kääriä lahjapaperiin, enkä usko, että kirjallinen lupaus sen tulemisesta esikoista kovin ilahduttaisi...) Kuopukselle toivon niin ikään uusia pussilakanoita. Taaperoautokin voisi olla kova sana - tai sitten siitä tulisi vain riitaa esikoisen kanssa *huoh* Onpas tämä vaikeaa, tämä lahjojen miettiminen.

Vaikka vietämmekin joulua poissa kotoa (anopin luona tänä vuonna), olen ajatellut viimeistään ensi viikolla leipoa satsin pipareita ja torttuja. Suunnitelmissa oli elämäni ensimmäisen (ihan totta!) piparkakkutalon tekeminen, mutta kovin suuritöisenä taitaa se siirtyä ensi jouluun. Oveen ripustin joulukranssin jo viime sunnuntaina, samoin jouluvalot on laitettu jo päälle. Parvekkeella ne ovat muovikuusessa ja keittiössä on ikkunalla perinteinen (sähkö)kynttelikkö. Heti, kun löydän meidän messinkisen joulutähden, ripustan sen makuuhuoneen ikkunaan. Voi olla, että tuokin jää ensi jouluun...Ja jotta pääsisin joulutunnelmaan, olen ajatellut siivota joululaulujen tahtiin :) Tämän tosin teen silloin, kun lapset ja mies ovat poissa kotoa. Siivoamisesta ei nimittäin tule mitään, jos paikalla on liikaa häiriötekijöitä.

Nyt kun vielä sataisi kunnolla lunta, olisi oikein mukavaa odotella joulua. Joka muuten onkin jo viikon kuluttua, kääk!

 

Jännä juttu

Mies sanoi tulevansa tänään aikaisin töistä kotiin. Kello on nyt vähän yli yksitoista illalla, eikä tuota vielä näy.

Jos tämä on aikaisin, niin pelottaa ajatellakin, mikä on myöhään... (vaikka on niitäkin muutama koettu).

 

Väsyttää

Kyllä ihminen sitten onkin tyhmä - lähinnä tarkoitan tällä itseäni :) Itseaiheutetussa väsymyksessä ei ole mitään hohtoa. Ei muuten, mutta kun meinaa treeneissä nukahtaa :-O

Lapset nukkuvat kuin enkelit, vaikka voisivat mennä vähän aikaisemmin nukkumaan. Päivät kuluvat itselläni vielä koulussa vapaavalintaisia opintoja suorittaen, mutta kun joulukin lähestyy ja joulukortit pitäisi tehdä ja lähettää ja joululahjoja pitäisi tehdä ja paketoida, niin ainoa aika "omille hommille" on öisin. Ja se taas verottaa nukkumiseen käytettyä aikaa hyvin tehokkaasti. Toissa yönä ehdin nukkua huimat 3,5 tuntia, viime yönä jo peräti 6 tuntia. Aamulla väsyttää ihan sikana, kun pitäisi herätä klo 7 ja ehtiä puoli yhdeksän bussiin. Pilates alkaa klo 9.30 ja Feldenkrais klo 11.15 (siis nämä vapaavalintaiset kurssit vielä tämän viikon), ja heti, kun mennään lattialle pitkäkseen, painuvat tämän tytön silmät umpeen. Tai vaihtoehtoisesti pyörivät päässä kuin hedelmäpelin renkaat, kun epätoivoisesti yritän niitä pitää auki.

Pilates ei ole niin paha väsymyksen kannalta, kun siellä tehdään aktiivisesti koko ajan jotain, mutta annas olla, kun pääsen tuonne Feldenkrais-tunnille. Siellä usein maataan lattialla selällään (silmät kiinni, että saa suljettua ylimääräiset ärsykkeet pois ja pystyy näin helpommin kuuntelemaan omaa kehoaan ja tuntemaan siinä mahdollisesti tapahtuvat muutokset) ja tehdään pieniä, hienovaraisia liikkeitä. Tai yhtä liikettä kerrallaan sen aikaa, kun tuntuu itsestä hyvältä. Ei ole ollenkaan harvinaista, että heilun jatkuvasti unen ja valveen rajamailla. Kun opettajakin on kaiken lisäksi englantilainen,  voi aika helposti eksyä moodiin, jossa hänen puheestaan tulee vain miellyttävää taustasorinaa ja uni alkaa voittaa. Onneksi en ole ottanut vilttiä mukaan, joten kylmyys pitää hereillä :) Koska tuo tunti kestää peräti 3x45min (putkeen) ja lähes koko aika - toki riippuen tunnista ja harjoitteista, joskus nimittäin istutaan, ollaan päinmakuulla tai kävellään  - pötkötetään, niin kylmä tulee nopeasti, vaikka olen varustautunut villahousuilla, -takilla ja -sukilla. Opettaja onkin kehottanut kaikkia tuomaan mukanaan pienen viltin, jolla pitää keskivartalo lämpöisenä. Ajattelin mennä hieman edemmäksi, ja saatan huomenna ottaa mukaan sekä tumput (näpit ihan jäässä koko tunnin) että kuopuksen lampaantaljan. Ei tulisi kylmä (mutta toisaalta, voisi koko tunti mennä nukkuessa. Hmm...) ; )

Tunneilla siis usein väsyttää, mutta heti, kun tunnit loppuvat, piristyn jotenkin kummasti. Toinen väsymyksen hetki on alkuillasta viiden-kuuden aikaan. Silloin voisin ihan hyvin mennä nukkumaan, mutta meillä nukkuminen ei onnistu lasten ollessa hereillä. Ja kun vihdoin saadaan lapset nukkumaan noin yhdeksän aikaan, väsymys on poissa! Sitten alankin touhuta omiani: neulon, luen päivän lehden (kun on ollut niin kiire, ettei sitä ole aikaisemmin ehtinyt lukea), luen sähköpostit, askartelen, saatan jopa seurustella miehen kanssa, ellei tämä ole nukahtanut yhdessä lasten kanssa. Puuhastellessa aika kuluu joutuisaan ja jossain vaiheessa vain huomaan, että kello on taas yli puolen yön ja aamulla herätys kukonlaulun aikaan. *Haukotus*

Ennen lapsia olin sellainen, että nukuin pitkään ja hartaasti. Tosin saatoin kyllä valvoa yökaudet, kun aamulla sai nukkua pitkään. Nykyään valvon edelleen yökaudet, vaikka pitääkin herätä aikaisin. Koskakohan fysiikka pettää? Pitäisi anopilta vähän kysellä, hän kun on unitutkija ja yksi tutkimus ainakin on käsitellyt univajetta. No, joululomalla saa nukkua - ellen sitten käytä öitä siihen, että kirjoitan opinnäytesuunnitelmaa, harjoittelusuunnitelmaa ja produktioraporttia. Nuo kaikki pitäisi saada tehtyä ennen tammikuun tokaa viikkoa ja koulun alkua. Onpahan jotain tekemistä joululomallekin...

Esityksistä

Kiitos vain koivenkatkaisutoivotuksista :) Esitykset menivät hienosti, mitä nyt jotain pientä sattui - etenkin allekirjoittaneelle :)

Ensimmäisessä näytöksessä, kun tanssin Pahattarena pienten hämähäkkien (ikä 7v) kanssa, unohdin totaalisesti yhden lyhyen pätkän tanssista. Kun nuo pikku-hämähäkit minua tarkkaan seurasivat, hekään eivät tehneet sitä kohtaa, jonka unohdin :) Perästä kuului, luonnollisesti.

Toisessa näytöksessä muistin tanssin vallan mainiosti, mutta onnistuin sotkeutumaan viittaan. Puvustaja oli tehnyt Pahattarelle tummanvihreästä organzasta tosi makean viitan hienolla pystykauluksella. Jotenkin kummallisesti viitan helma joutui tanssin tiimellyksessä vasemman jalkani alle. Kun piti sitten nostaa oikea jalka sivulle, niin eihän se mihinkään noussut, kun oli jumissa siellä viitan poimuissa. Pikkuisen nauratti :) Sulavasta Pahattaresta tuli hetkeksi vanha, kömpelö mummo :) Onneksi oli puolinaamio kasvoilla, joten kaikki ilmeet eivät yleisölle näkyneet.

Nyt, kun produktio on ohi, on hieman tyhjä olo. Kaksi kuukautta meni todella nopeasti ja oli kiireestä huolimatta erittäin antoisaa aikaa. Oli tosin vähän puhetta, että keväällä esittäisimme tuon saman proggiksen vielä uudestaan, esim. Kansainvälisenä Tanssin päivänä, huhtikuun lopulla. Se olisi oikein mukavaa. Kokonaisuus oli niin hieno, että olisi sääli, jos esityskerrat jäisivät vain kahteen.

Mieskin on tyytyväinen siihen, että olen jälleen iltaisin kotona, vaikka olinkin vain kahtena iltana viikossa poissa. Nyt hän saa olla töissä vähän pidempään, kun ei tarvitse säännöllisesti hakea lapsia päiväkodista. 

Näin äkkiseltään ajateltuna tässä tanssinopen työssä huono puoli on se, että työaika on aina iltaisin. Onneksi en vielä tee tuota työtä täyspainoisesti, kun haluan tämän koulun ensin alta pois. No, aina ei voi voittaa...

P.S. Siis noista jouluhommista: ei niitä nyt _pidä tehdä, mutta kun minä haluan. Pitäisiköhän mennä jonnekin "näin käytät aikasi oikein" -kurssille?

Ramppikuume

Viimeistä viedään. Nimittäin tänään oli produktion kenraaliharjoitus. Huomenna ovat vuorossa esitykset, toinen päivällä ja toinen illalla. Teatterilla vierähtääkin mukavasti lähes koko päivä.

Edellisestä teatteriesiintymisestä on ehtinyt kulua jo neljä ja puoli vuotta. Silloin esiinnyin Lappeenrannan kaupunginteatterissa, pienoisbaletti sekin. Tai meitä oli silloin kaksi, kun esikoinen jo köllötteli masussa, vaikkei se vielä juurikaan ulospäin näkynyt :) Olihan tässä välissä nyt ne soolodemot koululla, mutta vaikka paikalla oli yleisöä, en sitä oikeaksi esitykseksi kuitenkaan laske. Oikeaan esitykseen kuuluvat esiintymispuvut ja meikit, hiuslakan ja puuterin tuoksut, hermostunutta puheensorinaa, verhojen kahina ja se tietty fiilis, mikä on juuri ennen näyttämölle ja yleisön eteen menoa. No, oikea esitys on vuorossa huomenna jälleen.

Tämänpäiväinen kenraaliharjoitus meni hyvin. Vähän pelottavan hyvin. Hyvä kenraaliharjoitus saa ajattelemaan pahinta: Murphyn lain mukaisesti jonkin on pakko mennä esityksessä pieleen. Toivottavasti se ei ole mitään tärkeää, kuten esim. esiintymispukujen repeytyminen tai propsien katoaminen. Olisihan se noloa sekin, jos vaikka tulisi sähkökatkos kesken esityksen.

Minulla on kaksoisrooli. Alussa ja lopussa olen se, joka saa prinsessanuken elämään. Toisin sanoen olen nukketeatteri-ihminen. Keskellä vierailen Pahattaren roolissa, ja silloin saan tanssiakin vähän, vaikka kysessä on lähinnä "kenkärooli". Todella kiva juttu, että saan näin tuntumaa sekä siihen, mitä tapahtuu taustalla puvustuksineen lavastuksineen harjoituksineen kaikkineen, sekä siihen, mitä tapahtuu näyttämöllä. Harvinaista herkkua tämä, tässä ammatissa :)

Oijoi, en muistanutkaan, miten esitykset jännittävät! No, vuosien mukanaantuomalla kokemuksella (just joo ;) ) huominen sujuu ihan varmasti hyvin. Ja jos minua jo jännittää näin paljon, kuinkahan paljon mahtaa oppilaita jännittää...?

 

Itsenäisyyspäivä

Tänä iltana sytytän kaksi sinivalkoista kynttilää. Teolla kunnioitan sekä sotiemme veteraaneja että heidän suurtyötään Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Kun vielä satun pitämään kynttilöistä, vaikuttaa sekin asiaan :) Kynttilöiden palaessa on hyvä myös keskittyä seuraamaan, ketkä sinne Linnan juhliin tänä vuonna oikein menevätkään ja millaisia pukuja ja kampauksia naisvierailla onkaan. Tätä ohjelmanumeroa seuraan sukkapuikot viuhuen: esikoisen sukat sain valmiiksi eilen, ja nyt olisi urakkana kuopukselle vastaavat.

Itsenäisyys on tärkeä asia. Kun sen eteen on tehty töitä, sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Ja siitä myös haluaa pitää kiinni. Olen miettinyt, pitäisikö luoda perinne esim. sankarihaudoilla käymisestä. Sodissa ei kyllä kukaan sukulainen kuollut, mutta sekä isänisä että miehen ukki olivat rintamalla. Jotenkin haluaisi välittää lapsille tämän päivän merkitystä enemmänkin, kuin vain ylimääräisen vapaapäivän muodossa. Esikoinen kyllä kertoi, että päiväkodissa olivat eilen laulaneet "suomenlippulaulua". Jostain syystä mieleeni tulivat heti "siniristilippumme"-laulun sanat. Kun ne on aikoinaan ala-asteella oppinut, ne ovat jossain tuolla selkärangassa, josta ne saa tarvittaessa kaivettua käyttöön :)

Nyt olisi erinomainen aika ottaa nauhuri (tai vastaava) ja mennä kyselemään isovanhemmilta (siis omilta, ei lasten) sota-ajasta ja muutenkin menneestä ajasta. Jos noita tarinoita ei tallenna, ne häipyvät ja unohtuvat hyvin pian. Ihmismuisti ei ole rajaton. Rikkaus on sekin, että miehen vaari on Viipurista kotoisin. Siellä käytiinkin porukalla, kun esikoinen oli vajaa 1,5v. Lihaniemen talosta oli juuri ja juuri kivijalka enää jäljellä. Onneksi oli vaari mukana reissulla, sillä hän osasi jutuillaan "rakentaa" paikat ennalleen. Ja loput rakentamisesta hoiti mielikuvitus. Nykyään Lihaniemi on viipurilaisten retkeilyaluetta (sekä sotilasaluetta), vaikka aiemmin siellä oli hyvinkin runsaasti asutusta. Sotien aikana siitä mentiin yli sen verran monta kertaa, että se, mikä jäi omilta jäljelle, tuhoutui vihollisten käsissä. Pihapiirit ovat kaikki kasvaneet umpeen, ja vesirajakin paennut. Tiet ovat niin huonossa kunnossa, että helpommin perille pääsee kävelemällä - tai traktorilla. Mutta tulipahan käytyä ja kokemusvarasto karttui yhdellä.

Rauhallista ja muistorikasta Itsenäisyyspäivää toivottaen...

 

Juhlia riittää

Esikoisen 4v-kaverisynttäreitä vietettiin lauantaina aamupäivällä. Sopiva aika juhlille, sillä lapset eivät olleet vielä mitenkään väsyneitä. Ei siis mennyt riehumiseksi :) Oltiin sovittu, että kun vuosia nyt tulee neljä, lapsivieraitakin kutsutaan vain neljä. Näin kävikin, ja kun sekä esikoinen että kuopus lasketaan tuohon mukaan, oli lapsia juhlissa yhteensä kuusi (ja yksi vauva, jota ei tosin lasketa :) ).

Tarjolla oli miehen omakätisesti kokoama täytekakku (nam!), Domino-keksejä, pipareita, itsepaahdettuja popcorneja (mies kaivoi kaapista sen julmetun ison kattilan, jota on käytetty näiden 5 olemassaolovuotensa aikana ehkä kerran aikaisemmin) ja karkkia. Juomaksi sekä pillimehuja että tiivistemehua. Laitoin syötävät pöytään niin, että kaikkea sai syödä niin paljon, kuin napa veti. Yllättävästi se ei vetänyt niin paljon kuin olisin kuvitellut. Kohteliaasti kaikki lapset maistoivat kakkua, mutta esikoisen lisäksi vain yksi söikin koko palan. Karkit kyllä tekivät kauppansa, samoin pillimehut. Popcorniakin söivät jonkin verran. Piparit ja Domino-keksit jäivät sitten minulle ;)

Juhliin oltiin varattu puolitoista tuntia. Siinä ajassa ehdittiin hyvin avata lahjat, leikkiä sekä vapaata leikkiä että temppuradalla ja syödä. Edellisellä kerralla olin järjestänyt lapsille ongintaa, palkintona Tiimarista ostettuja pieniä piparkakkumuotteja - kaikille erilaiset (eli jotain seitsemää sorttia muotteja). Tällä kertaa en ollut ehtinyt varautua tarpeeksi, joten improvisoin temppuradan. Aluksi heitettiin kolmenkokoisia palloja viivan takaa koriin (eli pyöreään lehtiroskikseen). Kun oli kaikki pallot - tai ainakin yhden - saanut koriin, sai mennä tunnelin läpi. Tunneli oli jakkaroista tehty jono, jonka päälle oli laitettu viltti. Mukavan kapea ja haastava noin nelivuotiaille, sitä hieman vanhemmille ja nuoremmille. Tunnelin jälkeen keinuttiin renkaissa noin neljä kertaa. Enemmänkin olisi mennyt, luonnollisesti. Ja renkaiden jälkeen kaivettiin aarretta. Mies ja kuopuksen kummitäti (myöskin mukana juhlimassa) pitivät viltin kulmista kiinni, minä kyykistelin viltin toisella puolella ja lapset yksitellen sellaisella pienellä kipolla "kaivoivat" viltin alta aarretta. Muutama tovi oli viikolla mennyt miettiessä, mikä mahtaisi olla sopiva palkinto onginnantyyppisessä ohjelmanumerossa. Tiimarissa jonkin aikaa kierrettyäni silmäni osuivat hauskoihin avaimenperiin. Ostin niitä kaikille lapsille yhdet plus pari ylimääräistä. Nämä saivat toimittaa aarteen virkaa, ja olin viltin taakse kyllä kuulevinani ihastuneita huudahduksia.

Kaiken kaikkiaan mukavat synttärijuhlat, eivätkä yhtään liian villit. Sukulaisille järkätään omat juhlat ensi sunnuntaiksi. Appiukko tosin kävi tervehtimässä pian kaverisynttäreiden jälkeen, mikä oli ihan ok. Tarjoilut olivat vielä esillä, joten siitä ei ollut mitään vaivaa.

Kuopuksen synttäreitä juhlitaan sitten helmikuussa. Tosin ihan vain perhepiirissä, toki mummit ja kummit kutsutaan mukaan. Varmaan jossain vaiheessa tulee ajankohtaiseksi järjestää lasten synttärit yhtä aikaa - tai sitten ei. Helpottaisi vaan tätä touhua, kun joulukin on tässä välissä.

 

Esikoinen 4v!

Tänään on se suuri päivä, kun esikoinen täyttää vuosia - tarkemmin sanottuna neljä vuotta. Miten se aika rientääkään! Oman vanhenemisen huomaa lähinnä siitä, että lapset kasvavat. Jos minulta kysytään ikää, joudun usein miettimään, kuinka vanha taas olinkaan. Pyöreät vuodet vähän helpottavat muistamista, mutta kun ei tunnu kolmikymppiseltä, niin ei tunnu. Taidan olla ikuinen kaksvitonen ;)

Neljä vuotta sitten...

Heräsin yöllä viiden aikoihin siihen, että alaselkään sattui. Raskaus oli viikolla 41+3, joten en kauaa miettinyt, mistä tuo kipu johtui. Nousin sängystä ja menin olohuoneeseen tanssahtelemaan. Se vähän helpotti kipua. Mies heräsi kuuden aikaan, ja alkoi keittää aamupuuroa. Just joo, ihan kuin olisin edes halunnut syödä puuroa. Minä kävin suihkussa ja pesin tukan. Se oli neljä vuotta sitten niin pitkä, että halusin saada sen napakasti kiinni synnytystä varten. Kosteana kampaus ei löysty, nääs :)

Aamuseitsemältä alkoi tuntua siltä, että ajomatka sairaalaan olisi hyvä juttu. Ei muuta kuin sairaalakassi kainaloon ja autoon. Minä olin takapenkillä välillä kontillani ja välillä istualteen riippuen siitä, supistiko vai ei. Mies ajoi lievää ylinopeutta koko matkan.

Kun päästiin sairaalaan, halusin vain ammeeseen. Tai veteen. Sisätutkimuksessa kätilö totesi kohdunsuun olevan huimat 6cm auki. Kuulosti hyvältä, mielestäni. Amme oli vapaana, joten minä valtasin sen. Puoli tuntia jaksoin siellä vedessä kölliä. Tai kontillani olin, kun mies hieroi alaselkää, joka oli kovin kipeä. Kun nousin ammeesta, oli kohdunsuu kätilön mukaan jo 8cm auki. Hienoa, ajattelin.

Mentiin synnytyssaliin, ja halusin kokeilla ilokaasua. Ensimmäiset kännit pitkään aikaan :) Istuin vaihdellen jumppapallon ja synnytysjakkaran päällä, hönkäilin ilokaasua ja heiluttelin itseäni. Mies istui takanani ja hieroi alaselkääni. Ilokaasu vei mukavasti pahimman terän supistuksilta, jotka nyt tuntuivat tulevan yhtä soittoa. Pikkuisen jo ponnistutti.

Kätilö oli jossain muualla, mutta apuna oli myös kätilöopiskelija. Taivaan lahja. Yhdessä vaiheessa, mielettömässä ilokaasupöhnässä ihmettelin, kun tämä opiskelija tiesi nimeni. Emmehän olleet edes sanoneet kättäpäivää :-O

Ponnistutti julmetusti, ja soitin kätilön paikalle. Olin ihan varma, että vauva syntyisi sillä minuutilla. Kätilön mukaan näin ei tulisi tapahtumaan, sillä kohdunsuu oli vasta 9cm auki. Kello oli kymmenen, ja sairaalassa oltiin oltu vajaat kolme tuntia. Kätilö oli sitä mieltä, että tilannetta pitäisi vauhdittaa jollain, ja vastusteluistani huolimatta hän laittoi minulle oksitosiinitipan. Teki mieli kirota kyseinen tyyppi alimpaan helvettiin. Jatkoin ilokaasun hönkäilyä - mies luuli naamarin juuttuneen naamaani kiinni, niin tiiviisti imin sitä kaasua - ja toivoin kaiken olevan jo ohitse. Alaselän hierominen sekä jumppapallon päällä vatkaaminen toivat myös helpotusta supistuksiin. Kipu oli lähinnä siis alaselässä. Epiduraalia en halunnut, sillä en olisi mitenkään päin kyennyt olemaan paikoillani pistämisen hetkeä. Olin liikkeessa koko ajan - kirjaimellisesti.

Ilokaasu ja huono näko ilman rillejä (olin ottanut silmälasit pois mennessäni ammeeseen enkä sen jälkeen muistanut niitä ollenkaan) tekivät sen, että aika meni tosi nopeasti. Välillä mies hellitti hieromasta, pyyhki hikeä otsaltani ja tarjosi minulle juomista.

Vähän ennen puolta päivää kätilö teki sisätutkimuksen ja kertoi, että nyt voisin alkaa ponnistaa. Kohdunsuu oli 10cm auki. Meinasi mennä sormi suuhun, kun ei ponnistuttanut yhtään. Eikä tuntunut supistuksiakaan, vaikka kuulemma monitori jatkoi Himalajan piirtämistä. Ponnistin sitten kuitenkin, kun kerran käskettiin. Halusin välttää puoli-istuvaa asentoa selkäsäryn takia. Nyt alaselkä oli hyvin mustelmaisen tuntuinen, mutta silti. Kun pystyssä ponnistaminen ei oikein onnistunut (miksi Jorvissa ei ole köysiä katosta roikkumassa, kysyn vain!) eikä kätilö antanut minun ponnistaa jakkaralla oman työasentonsa huononemisen vuoksi (voi vinde, mikä syy!), hän kätilöopiskelijan kanssa kellisti minut sängylle ja rullasi sukat jalkaani. Perkele! Käsky kuului: "Sukista kiinni. Pidätä hengitystä ja ponnista supistuksen mukaan." Ensinnäkin, en suostunut ottamaan niistä pirun sukista kiinni, ja vaikka kuinka halusin ponnistaa supistusten mukaan, en niitä valitettavasti tuntenut. (Myöhemmin tajusin, että tässä oli nyt tämä suvantovaihe juuri ennen luonnollista ponnistustarvetta.) Asentoa muutettiin niin, että nostin jalat kätilön ja opiskelijan vyötärölle, ja ponnistin siten.

Ajattelin, että hitto vie, jos ei tanssija saa yhtä vauvaa pukattua ulos sisuksistaan, niin jo on huonosti asiat. Ja jatkoin ponnistamista. Mies tuli avuksi ja kertoi, koska monitorissa alkoi supistus näkyä. Hiiop, hiiop, minä ponnistin. Jossain vaiheessa kätilö käski opiskelijaa ottaa sakset esiin. Minua varoitettiin: "seuraavan supistuksen aikana nipsaisee ihan vähän".

Tasan neljä vuotta sitten, klo 12.29 esikoinen näki päivänvalon ja päästi ensiparkaisunsa. Mies katkaisi napanuoran, kun vauva jo pötkötti masullani. Kätilöllä oli kiire, ja vauva vietiin nopeasti pesulle ja punnittavaksi. Mies sai hoitaa kylvetyksen. Minua ommeltiin sillä aikaa. 5 tikkiä. Kätilöopiskelija teki huolellista työtä kätilön valvoessa vieressä. Pesun jälkeen vauva tuotiin takaisin kainalooni, ja hyvin pian sen jälkeen löysi rinnan ja liimautui siihen kiinni kuin iilimato :)

Minusta oli tullut äiti ja miehestä isä - ihan konkreettisesti. Olimme molemmat hyvin pöllämystyneitä. Mies soitti synnytyssalista ensin minun vanhemmilleni ja sitten omille vanhemmilleen. Minun olivat äitini vanhempien luona juhlimassa näiden 50-vuotishääpäivää. Saivatpa kivan lahjan; isoisovanhemmuuden :) Puhelimessa huomasi, miten sekaisin mies oli vauvan syntymästä. Vauvan strategisiksi mitoiksi hän kertoi 15cm (oikeasti 50cm) ja 7kg (oikeasti 3710g) :D

Kotiin tultiin kolmen päivän päästä (ja se himputin puuro oli yhä kattilassa *yök*). Ja siitä se lähti. Kun vauva oli viikon ikäinen, pidettiin pienet juhlat hänen kunniakseen. Kylässä kävi n. 30 henkeä - kavereita ja sukulaisia. Jo silloin olin sitä mieltä, että tekisin saman uudestaan vaikka heti. Siis synnyttäisin. Ja saisin lapsia :) Kerrassaan mukavia toimintoja molemmat ;)

Esikoisen synttärijuhlat pidetään huomenna. Vauvasta on kasvanut vilkas ja herttainen leikki-ikäinen. Näin se aika rientää.