Olen viime päivinä saanut kuulla monelta eri taholta, että aika aikaansa kutakin. Olen aikaisemmin syyllistynyt sanonnan viljelyyn minäkin, mutta enpä enää tee niin, koska niin ärsyttävää tuo on itse kuulla.
Syy sanonnan vastaanottamiseen on sellainen, että päätin lopettaa lähes 9 vuotta kestäneen rakkaan harrastukseni viikko sitten. Monille lopetus tuli yllätyksenä, mutta itselläni päätös oli kypsynyt useamman kuukauden, kunnes lopullinen niitti tuli eräältä ihmiseltä. Mietin silloin, että jos joka kerta harrastaessani päällimmäinen tunne on vitutus, niin miksi turhaan leikin masokistia. Joten yksi sähköpostiviesti ja yksi napinpainallus, ja se oli siinä. No, jälkihoitoa piti tehdä parin kansiollisen ja yhden muistitikullisen verran, mutta luulin homman olleen helposti ylitsepäästävissä.
Kunnes tänään sain kiertotietä kuulla, että lopettamiseni oli katsottu uskaltamisen osoitukseksi. Tuosta tuli sellainen fiilis, että olin ollut tulppana kehitykselle ja mukanaoloni häirinnyt tämän pienen organisaation toimintaa. Miten voikaan tuollainen oletus ottaa päähän!! Lähes yhdeksän vuotta käytin suurimman osan vapaa-ajastani tämän pienen mutta valtakunnallisen organisaation toiminnan edistämiseksi ja tukemiseksi, ja sitten ydinjoukosta poistuessani annetaan ymmärtää, että hienoa, että tajusin jo lähteä. Kriisejä yhteisöllä on näiden vuosien aikana ollut jokunen, enkä ole ikinä ottanut niitä henkilökohtaisesti. En tätäkään, vaikka tekeekin mieli älähtää ja puolustaa itseään. Kuten näin :)
Kerrottakoon nyt tässä ihan näin julkisesti lähtöni syyt:
Ensinnäkin, minulla ei ollut enää kivaa. Tehtävät olivat kivoja ja tein niitä mielelläni, mutta olosuhteet mättivät sen verran, että päätin kerrankin kuunnella järjen ääntä.
Toisekseen, tämä pieni organisaatio on myös työnantaja, jolla on työnantajavelvoitteita. Näiden muutamien vuosien jälkeen en halunnut enää olla jakamassa vastuuta noista velvotteista, kun mielestäni työntekijäosapuoli ei hoitanut omaa tonttiaan kuten olisi pitänyt. Lukuisista keskusteluista huolimatta.
Kolmanneksi, ehkä aikani tässä pienessä organisaatiossa (ja juuri näiden ihmisten kanssa) oli tullut täyteen. Kuitenkin.
No, sota ei yhtä miestä kaipaa. Ja minulla olo on selvästi kevyempi, kun pääsin irti tilanteesta ja vielä ihan omasta halusta ja päätöksestäni. Vaikka paperinpyöritystä, puhtaaksikirjoittamista ja järjestelemistä sekä maailmanparantamista tulen kyllä kaipaamaan. Nyt pitää enää keksiä, mihin tämän sisäisen sihteeriyyteni ja tunteenpaloni suuntaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti