Kaikkea ei voi saada

En yritä tällä seuraavalla päästä marttyyriluokkaan, vaikka se siltä voi vaikuttaakin :) Kunhan ajattelen ääneen.

Mies on päivät töissä (ja illatkin, kun tulee monesti kotiin vasta iltakasin tienoilla) ja minä lasten kanssa kotona. Näin kesäisin kotonaolo on pitkälti ulkonaoloa. Ei siinä mitään, vaikken mikään suuri ulkoilmaihminen olekaan. En vain ole vielä oppinut yhtä asiaa: kun suunnittelen mielessäni tekemistä niille hetkille, jolloin mieskin on kotona (tai läsnä), suunnitelmat harvoin toteutuvat niin kuin olen ajatellut. Ei siinäkään mitään, mutta välilllä harmittaa se, että monesti se olen nimenomaan minä, joka joustan. Usein siis tehdään niin kuin mies on mielessään suunnitellut.

Konkreettinen esimerkki: olin ajatellut täksi viikonlopuksi kaivaa ompelukoneen kaapista ja käyttää kaiken (vaikkakin vähäisen) vapaa-aikani ompelutöiden aloittamiseen ja loppuunsaattamiseen. Olin siis ajatellut, että olisimme kotona ja mies minun sijastani hengaisi pihalla lasten kanssa (ja mahdollisesti touhuaisi myös keittiössä hellan ääressä - minä voin kyllä siivota ruokailun jälkeen). Mies oli taas ajatellut, että tottahan toki me lähdemme maalle, kun kaupungissa olo kuumana (?) kesäviikonloppuna on monesti yhtä tuskaa. Perjantai-iltana esitin kainosti omat suunnitelmani. Miehen naamasta näki, että pieleen meni ja lujaa. Mitä sitten tapahtuikaan?

Lauantaina, kun vauva oli herännyt aamupäiväuniltaan (ja kaksi isompaa riehuneet tarpeeksi) ja mies tarpeeksi pitkään valitellut, ettei ollut mitään tekemistä, lähdimme viemään lapsia HopLoppiin purkamaan energiaa. Sen jälkeen huristimme kaupan kautta maalle. Nyt täällä mies saa tehdä ulkona hommia, eikä tylsistyminen uhkaa (toisin kuin kaupungissa). Ompeluprojektini ovat edelleen jäissä, mutta onhan minulla virkkuuni ja tämä tietokone.

Kaikkea ei voi saada (vaikka olisi kiva, jos edes joskus saisi jotain siitä, mitä toivoo).