Itse aina ihan hämmästyy, miten mielialat niin seilaavatkin laidasta toiseen yhden päivän aikana. Ja miten ulkopuolisesta varmaan ihan mitätön juttu saa kiehumaan ja raivon partaalle. Muistelen kuopusta odottaessani näihin samoihin aikoihin raskautta ajaneeni samaa vuoristorataa. Ja vielä synnytyksen jälkeenkin.
Esikoisen kanssa menee nykyään ihan kivasti. Kuopuksen, tuon 2,5-vuotiaan kanssa taas tuntuu, että on joka päivä sukset ristissä. Lähinnä siitä, että hän haluaa syliin, enkä minä jaksa enää kantaa. Matka päiväkodilta kotiin on usein yhtä tuskaa - minulle. Vaikka yli puolet matkasta tullaankin bussilla. Päiväkodilta bussipysäkille kuopus kävelee ihan mielellään, mutta bussipysäkiltä kotiin onkin ihan järkyttävää. Toinen heittäytyy maahan makaamaan ja kiljuu "syliin". Siis klassinen itkupotkuraivari. Yritä siinä sitten olla rauhallinen ja hokea kuin rikkinäinen gramofoni, että ei äiti nyt jaksa kantaa, mutta ota kädestä kiinni niin kävellään yhdessä. Eilen, kun kuopus esitteli raivoamistaitojaan, lähetin esikoisen edeltä kotiin (matkaa n. 100 m) katsomaan lastenohjelmia, ja itse jäin kuopuksen viereen. Kyykistelin siinä ja katselin ja kuuntelin, kun lapsi raivosi. Ajattelin, että ei tässä mikään kiire kotiin olekaan, laskin hitaasti kymmeneen (useamman kerran) ja hengittelin syvään. Puhelin myös samalla, että ollaan sitten tässä, äiti odottaa. Aika pian kuopus tokeni, ja nousi seisomaan. Vaikutti lupaavalta. Normaalilla äänellä sitten pyysin jatkamaan matkaa. Ei ihan onnistunut: kuopus lähti toiseen suuntaan. Silloin napsahti. Näin punaista, sähisin kuopukselle, että voisi joskus totella, nappasin hänet kainalooni ja aloin marssia kotia kohti. Kuopus ulvoi kainalossani. Tunsin muiden ihmisten katseet selässäni. Puolet matkasta pikamarssittuani kuopus ulvontansa lomasta kiljui "anteeks, anteeks", jolloin laskin hänet alas. Halattiin, ja jatkettiin matkaa kotiin käsi kädessä. Kun hetki aikaisemmin olisin ollut valmis lykkäämään kiljuvan kakaran vastaantulijan huollettavaksi, niin nyt teki vain mieli itkeä omaa tyhmää käytöstäni ja vielä tyhmempiä ajatuksiani :(
Ei millään jaksaisi mitään mielenilmauksia - puolin tai toisin. Yleensä asiat selviävät juttelemalla, mutta etenkin tällä hetkellä tuntuu, että päiviä, jolloin ei vain jaksa jutella, on huomattavasti enemmän. Olisi niin mahtavaa, jos asiat menisivät sutjakasti ilman, että niistä pitää sanoa useamman kerran. Kuten esimerkiksi ulkoa kotiin iltapuuhiin tuleminen. Tai pöydässä käyttäytyminen. Eniten ärsyttää oma käytös noissa tilanteissa. Ja ehdottomasti se, että jos joltain palaa pinna, se olen minä. Mies pysyy kylmän rauhallisena ja ihailtavan tyynenä. Epäreilua. Toisaalta, hänellä ei ole liitoskipuja, ei tällaista painavaa pömppövatsaa, joka on koko ajan tiellä eikä hänen ole temppu eikä mikään kääntää kylkeä nukkuessaan. Ilmeisesti raskauden ärsyttävin vaihe on alkanut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti