Kantoliina, tuo (koti)äidin hands-free.
Esikoisen vauva-aikana en olisi pärjännyt ilman sitä. Onneksi ensimmäinen liina tuli hommattua jo raskausaikana ;) Esikoisen synnyttyä tosin tunnollisesti kävin päivittäin vaunulenkeillä - niin kuin pitää - mutta kun toinen viihtyi liikkuvissa vaunuissa vain maksimissaan puoli tuntia ja sen jälkeen alkoi kiljunta vaikka mitä teki, huomasin, että kantoliina auttoi. Otin tavakseni sitoa liinan päälleni takin alle jo ennen vaunuttelua, ja kun huuto alkoi, nostin esikoisen liinaan takin alle. Hän jatkoi uniaan ja minä jatkoin lenkkiä tyhjiä vaunuja lykkien :) Onneksi harrastin tuota vain kerran päivässä. Kaikki muut reissut, ellei menty autolla, kannoin esikoista liinassa takin alla. Ja matkanteko oli huomattavasti rattoisampaa. Vaunut jäivät käytöstä pois esikoisen puolivuotispäivän kieppeillä, kun auringon paahtaessa en enää jaksanut niitä "hyökkäysvaunuja" lykkiä vauvalla enkä ilman. Samalla esikoinen siirtyi nukkumaan yhdet 1-1,5 tunnin päikkärit makkariin sängylle. Vaunuista tuli siis täysin turhat. Samoihin aikoihin ajoittui myös "herääminen": se sama vanha kantoliina ei enää tyydyttänytkään, vaan uutta piti saada. Trikooliinaa, rengasliinaa, neliöliinaa, raitakuoseja ja eri värejä. Liinapino olohuoneen nurkassa kasvoi, ja parhaimmillaan siinä taisi olla lähemmäs 15 erilaista liinaa :) Oli ainakin, mistä valita ;) Vuosi meni niin, ettei rattaita edes muistettu - kunnes eräänä päivänä, kun esikoinen oli n. 1,5-vuotias, hän näki ne autotallissa. Ihme tapahtui; esikoinen halusi rataskyytiin! Sen jälkeen liinakyyti ei enää niin kelvannutkaan, vaan aina, kun sai valita, valitsi rattaat. Liinat jäivät odottamaan kuopusta.
Kuopus pääsi heti ensimmäisenä elinpäivänään liinakyytiin. Siinä mielessä siis päihitti esikoisen, joka maistoi liinakyytiä ensimmäisen kerran vasta kotona neljän päivän ikäisenä. Heti alussa meininki oli sellainen, että kuopus matkusti liinassa ja esikoinen, silloin jos oli tarvis, rattaissa. Erittäin hyvä työnjako. Kuopus ei myöskään makoillut pahemmin missään muualla kuin sängyssä kainalossani ennen kuin oli reilu kolmikuinen. Liina ja kainalo (ja tissi tietysti), niillä pärjää vauvan kanssa hienosti ;)
Kuopus lähti liikkeelle n. viisikuisena, siis ryömimään. Konttaaminen tuli kuvioihin n. puolivuotiaana, ja muutama päivä sen jälkeen hän päätti nousta seisomaan. Kiire esikoisen perään oli valtava: mitä esikoinen edellä, sitä kuopus perässä. Sisäliinailu jäi koko ajan vähemmälle, vaikka ulkona edelleen yleisin matkustustapa oli liinassa. Ja päiväunet, ne muutamat lyhyet, nukkui joko liinassa ulkona tai sängyssä.
Haikeus (ja todellisuus) iski tänään. Esikoinen käveli ja kuopus istui rattaissa. Kuopus myös nukahti rattaisiin, ja nukkui niissä päiväunensa (käytännössä se aika, mikä meillä meni matkaan puistosta kotiin). Ei tuota enää liinassa pahemmin kanneta *nyyh*. Kohtahan tuo jo kävelee itse pidempiäkin matkoja *nyyh*. Ja minä saan lykkiä rattaita *puuh*. Toisaalta, sanottakoon tämä todellisuuden nimissä: joskus rattaiden lykkiminen on oikeasti helpompaa, kuin liinassa kantaminen. Ja toisaalta olen ihan tyytyväinenkin tähän nykytilanteeseen, vaikka rattaiden raahaaminen mukana ottaakin päähän. Enpä enää erotu "äitimassasta" niin selvästi, kuin aiemmin :)
Kantoliinoja en toki ole hylkäämässä, kyllä niitäkin käytetään silloin, kun pitää päästä reippaasti jonnekin. Mutta taidanpa pikku hiljaa alkaa säästää liinoja sille kolmoselle, joka toivottavasti meille joskus vielä tulee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti