Lämpimät terveiset

Ihana, ihana syysloma on vietetty, ja vain hyviä muistoja jäi siitä :) Nautimme nimittäin koko perhe etelän lämmöstä ihan Kreetalla asti. Mahtavuutta!!

No, syksy se oli sielläkin, ja vuodenaika näkyi mm. hieman epävakaisena säänä. Yksi mahtava ukkosmyrsky koettiin (tosin silloin istuttiin illallisella ravintolassa ja raivokkain osa myrskyä ehti mennä ohi ennen kuin lähdimme takaisin hotellille) pari sadekuuropäivää (jolloin kyllä oli lämmintä ja aurinkoistakin aina välillä) sekä yksi selkeästi sateinen päivä. Mutta oli sitä aurinkoa ja lämpöäkin sen verran, että kroppa ja mieli rentoutuivat, leppeään Välimereen pääsi uimaan eikä uima-altaankaan vesi niin kamalan kylmältä tuntunut :)

Epävakaisesta säästä johtuen alkuviikolla meressä oli melkoisesti vaahtopäitä. Ranta oli oikeasti tosi matala ja loiva, mutta aallot tuntuivat aluksi hurjilta. Meistä aikuisista. Lasten mielestä nuo olivat ehdottomasti parasta koko lomassa :) Ja etenkin se, kun sai aalloissa hyppiä niitä vasten. No, huvinsa kullakin... ;)

Hotelli oli ihan rannalla. Sen uima-allasalueelta pääsi suoraan hiekkarannalle ja siitä Välimereen. Emme olisi voineet parempaa sijaintia toivoa, kun lapset ovat melkoisia vesipetoja. Viiden huoneiston pikku hotellissa ei edes tullut uima-altaalle ruuhkaa, vaikka kaikki huoneistot olivatkin varattuja.

Huoneiston parvekkeelta oli hyvät näkymät uima-altaalle ja hiekkarannalle. Myös sateisena päivänä :)

 Yhden epävakaisen päivän aurinkoisen osan vietimme Haniassa vanhassa kaupungissa kierrellen ja ostoksia tehden. Vanhan kaupungin satama oli tosi kaunis sekä rannalta että majakan muurilta nähtynä.

 Lomalla oli kaikilla tilaisuus rentoutua. Työasiat eivät kyllä tulleet kertaakaan mieleen koko loman aikana, mikä tuntui erityisen hyvältä. Ja se minun tapani rentoutua oli aurinkotuolissa (varjon alla) loikoilu neuletyö hyppysissä. Kas näin:

Ja alkuillasta myös parvekkeella oli hyvä istua, nauttia maisemista ja neuloa. Retsina toimi ihan hyvänä kyytipoikana parina iltana ;)

Kreeta näin turistikauden lopussa oli kyllä niin viihtyisä paikka, että mielelläni menisin sinne uudelleen. Hyvä mieli jäi lomasta, ja nyt jaksaakin ihan uudella innolla ja energialla vetää nämä seuraavat 7 työviikkoa ennen joululomaa :)

P.S. Käsityöblogin puolella on matkatuliaisista juttua...

Loman tarpeessa

Tässä vaiheessa vuotta, kun aamulla kellon soidessa on vielä melko pimeää ja illalla töistä tullessa on myös jo pimeää, alkaa tehdä mieli lomalle. Yhtään ei piristä tämä jatkuva vesisade ja harmaus. Syksy voi olla kaunis, mutta tänä vuonna kyllä erityisen kostea ja varmaan siksikin myös kylmänkalsa. Maalla tosin viime lauantaina oli näinkin kaunista:

Ainakaan vielä ei sade ole ihan kamalasti häirinnyt kukkapenkkieni kasvustoa. Auringonkukat hehkuvat (etenkin silloin, kun ei sada) ja suureksi hämmästyksekseni myös idänunikko päätti aloittaa kukkimisen nyt syksyllä!

Mutta minä en tällä hetkellä loista, kukoista tai hehku. Ensi viikon syysloma ei tule yhtään liian myöhään. Onhan tässä jo töitä paiskittu urakalla huomenna yhdeksän viikkoa. Akkujen lataamisen jälkeen jaksaa kevyesti tämän vuoden jäljelläolevat seitsemän viikkoa vetää vaikka päällään seisten. Sillä sitten on vuorossa joululoma. Ja sen loman voimalla porskuttaa helposti kevään ihan sinne toukokuun loppuun asti - etenkin kun talvilomalle pääsee lepäämään helmikuun lopussa.

Harmi vain, että syyslomallekin olisi vaikka mitä suunnitelmia, kun homma taitaa kallistua siihen, että sitä vain on ja rötvää sohvannurkassa (neuletyö kädessä) ja piupaut välittää mistään to do -listoista... Mutta ehkä olen sen ansainnut :)

Puusta pudonneet omenat

Tulee ihan oma lapsuus ja nuoruus mieleen, kun näitä omia lapsia ja heidän puuhiaan katselee. Se kyllä on sanottava, että ennen vanhaan (hah :) ) sitä lapset (siis minä ;) ) olivat paljon kekseliäämpiä kuin nykyään.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka salaherkuttelu. Isäni oli aikoinaan kova leipomaan, ja meillä taisi aina olla korvapuusteja pakastimessa. Niitä oli ihana syödä puolijäisinä niin, että pussista otti aina vain sen yhden, jolloin vajaus oli vaikeampi huomata. Ja kun pusseja oli useampi, pystyi syömään useamman puustin ennen kuin mikään pusseista näytti yhtään liian vajaalta. Kekseliästä, eikö? Tai jos löysi äidin karkkikätkön, niin siitäkin otti vain vähän. Ja jos oli sellaisia herkkuja, joissa oli paperikääreet, niin tietenkin ne paperit jemmattiin roskikseen muiden roskien alle. Puhumattakaan siitä, että jos herkku oli jotain sellaista, joka vaati astioiden käyttöä, niin totta kai salaherkutteluun käytetyt astiat pestiin ja kuivattiin ja laitettiin paikoilleen.

Tässä suhteessa nämä omat "omenat" ovat hieman kauemmaksi puusta pudonneet. He nimittäin ensinnäkin syövät kaikki herkut kerralla. Senhän nyt huomaa sokeakin. Toisekseen, salaherkuttelun jälkien kätkeminen ei ihan suju: kääreet jätetään levälleen ja astiat ennemmin jemmataan sängyn alle (!) kuin pestään, kuivataan ja laitetaan takaisin kaappiin.

Mutta en viitsi nyt ohjata ja opastaa, vaan teen tässä samalla empiiristä tutkimusta aiheesta. Katsotaan, kuinka pitkään menee, että alkaa salaherkuttelu sujua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ;)

Uteliaisuus se kissankin tappoi ;)

Aikoinaan psykologian tunnilla ihana(n höpsö) opettajamme kertoi ns. cocktail-kutsuilmiöstä. Onko tuttu? Jos ei ole, niin briiffaan lyhyesti. Siinä siis ajatuksena on, että olet kutsuilla, jossa on paljon väkeä. Juttelet eri ihmisten kanssa ja vaellat väkijoukossa ryhmästä toiseen, mutta jos joku mainitsee nimesi ja satut sen kuulemaan vaikka vain puolella korvalla, niin huomiosi kiinnittyy heti siihen, mitä joku on sinusta sanomassa tai jo sanonut. Eikö olekin mielenkiintoista? ;)

Bloggaaminen on oikeastaan aika yksinäistä puuhaa. Täällä näppis sauhuten kymmensormijärjestelmällä naputan sitä sun tätä, mutta yhtään en tiedä, kuka näitä juttuja lukee - vai lukeeko kukaan. Onneksi siis on tilastot ;)

Tässä tämänpäiväisestä (aikaisemmasta) postauksesta tulleita tietoja:

Tuon mukaan mm. Venäjällä on sivun katselijoita peräti 14.  добро пожаловать vaan teille! :)
Toisaalta, jos "liikenteen lähde" eli mistä tänne blogiin on tultu, on tällainen

niin kyllä vähän ihmetyttää.  (Tuo on siis jonkun hakukoneen sivu, ja sivulla hakusanaparina "buy viagra". Ekaa kertaa tuon tänne kirjoitin, ja nyt jännityksellä seuraan sitten, kuinka paljon liikenne noilla sanoilla lisääntyy :D )

Hienoa, että on lukijoita! Ja vaikka olenkin ihan kamalan utelias tietämään, keitä te mahdolliset lukijat olette, niin olkaa rauhassa, en sitä tietoa teiltä kuitenkaan utele :)

Syntymäpäivää

Taas on päästy siihen vaiheeseen vuotta, että juhlakausi meillä alkaa. Sunnuntaina jo juhlittiin, että saatiin siihen käytettyä koko päivä, mutta tänään varsinaisesti on eskarilaisen 6-vuotissynttärit. Mihin ihmeeseen se aika oikein kuluu?? Vastahan oli se maanantai, kun näihin aikoihin (klo 15.20) mietin, että ei se synny kuitenkaan ja katsoin harmistuneena "Murhasta tuli totta" -ohjelmaa. Olin päättänyt, että kun se loppuu (klo 16), lähden hakemaan kahta vanhempaa lasta päiväkodista. Miehenkin olin hätistellyt aamulla töihin koska "ei se synny kuitenkaan tänään". Kaksi tuntia myöhemmin pieni tytöntylleröinen makoili sylissäni Naistenklinikan synnytyshuoneessa :)

Nyt tuo pieni on iso - ainakin omasta mielestään. Ja onhan nyt eskarilainen selvästi isompi kuin perjantaina 2 vuotta täyttävä serkkunsa :) En ole pahemmin vauva-aikoja haikaillut, mutta tänään huomasin miettiväni, että en taida enää koskaan päästä kantamaan pientä vauvaa kantoliinassa, ellen sitten mummona lapsenlapsiani niin kanna. Ei ole meillä enää vauvaleluja, mutta muutaman pienen pienen vauvanvaatteen olen kyllä muistoksi säästänyt. Helpottunut olen siitä, että saan olla muutakin kuin äiti. Lapset viihtyvät enemmän kavereittensa kanssa kuin äidin helmoissa. Vähänhän se surettaa ("eikö minua tarvitakaan enää muuhun kuin ruokkijaksi, siivoojaksi ja pyykinpesijäksi?"), mutta päällisin puolin olo ja fiilikset ovat hyvät. Lapset kasvavat ja itsenäistyvät askel askeleelta, ja niin pitääkin. Hassuinta tässä on, että minäkin pysyn yhä vain ikinuorena: päivääkään en tunnusta vanhentuneeni näiden kuuden vuoden aikana :D

Kukkien vuoro

Maltoin antaa sisustustarran "tasaantua" huoneenlämmössä sängyn alla peräti reilun vuorokauden :D Koska tänään juhlittiin eskarilaisen 6-vuotissynttäreitä, oli eilen siivouspäivä, ja samalla huitaisin ihanan gerberatarran kiinni olohuoneen valkoiseen seinään. Tällä kertaa pesin seinän laimennetulla Tolulla. Ja johtuikohan siitä vai kenties tarran koosta (suuri yhtenäinen pinta), niin tämän asentamisessa ei nokka pahemmin tuhissutkaan otsahiestä puhumattakaan.

Olen tähänkin tarraan ihan rakastunut eikä mieskään tästä murjota :)

Näitä meille tulee taatusti vielä lisää!

Kuvia seinällä

Tässä jokunen viikko sitten kyllästyin täysin puhtaanvalkoisiin seiniin. Ne ihan tarkoituksella maalattiin valkoisiksi, että voidaan sitten väreillä muuten sisustaa, mutta ajattelin, että kyllähän me nyt niitä vanhoja taulujakin seinille harkiten ripustellaan tässä vielä. Aikaa on kulunut ja useampi litra vettä Vantaanjoessa virrannut, eikä vieläkään ole seinillä taulun taulua. Ne kun ovat yhä vain edelleen "väliaikaissäilytyksessä" maalla, sopuisasti pahvilaatikossa odottamassa. Niin että minulla meni sitten hermo. Pinna katkesi. Enkä suostunut odottamaan enää. Joten... surffasin itseni sisustustarrasivuille. Klik, klik, kliketi klik. Ja eilen tuli kotiin paketti, jossa tilatut tuotteet olivat.

Onneksi paketti tuli aamupäivällä, ja lähtö töihin oli vasta myöhään iltapäivällä. Kärsimättömänä ihmisenä heti paketin avaamisen jälkeen pistin hösseliksi. Luin enkunkieliset (saksa olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta koska se on hieman heikompi näin monen vuoden opiskelemattomuuden jälkeen, turvauduin tuohon tutumpaan) ohjeet ja ryhdyin tuumasta toimeen. Ajattelin homman hoituvan kädenkäänteessä. Piece of cake, niin sanotusti, ja nuolaisin ennen kuin tipahti.

Sisustustarra oli kiinni taustapaperissa, ja tarran päällä oli kontaktimuovi. Ideana oli kiinnittää tarra kontaktimuovin avulla seinään niin, että ensin irroitetaan se taustapaperi jolloin kuva jää kontaktimuoviin kiinni. Sitten muovi kiinnitetään yläreunastaan seinään ja kuva painellaan muovin läpi kiinni seinään, ja lopuksi muovi irroitetaan varovasti pois. Kuulosti helpolta ja yksinkertaiselta. Pyyhin seinäkohdan puhtaaksi pölystä ja muusta, ennen kuin lähdin kuvaa siihen kiinnittämään.

Oli muuten hieman hankalampaa kuin olin kuvitellut! Tuossa vaiheessa olin hikoillut kuvan kanssa reilut puoli tuntia. Eivät nuo yksittäiset (!) tarrat niin helposti tarttuneetkaan seinään. Tai kun tarttuivat, niin kuoriutuivat irti sitä mukaa, kun muovia irroittelin toisaalta. Kraah!

Tajusin sitten, että painava muovi haittaa työtä, ja leikkasin pois jo irroitetun osan. Homma helpottui heti. Valitettavasti tässä vaiheessa olin ahertanut kuvan kanssa tunnin verran hiki otsalla helmeillen. Vielä en sentäs kiroillut :)

Ja aherrus palkataan aina - niin nytkin :) Tekniikka tuossa ähretäessä kirkastui, ja puolitoista tuntia aloittamisen jälkeen kuva oli nätisti paikallaan. Nyt meillä paistaa aina aurinko :)
Vasta kuvan kiinnittämisen jälkeen luin ohjeet tarkemmin, ja siellä sanottiin, että ennen kuin kuvan kiinnittää, kannattaa sen tasoittua 1-2 vuorokautta, jotta lämpötilanvaihtelut eivät niin vaikuta. Hups. Toivotaan nyt, ettei tuo kuoriudu tuolta itsekseen alas. Siinä oliskin sommitteleminen, kun jokainen sakara koostuu kahdesta erillisestä tarrasta. Yhteensä 72 tarraa. En halua laittaa noita yksitellen uudelleen, kiitos vain.

Pari muutakin sisustustarraa on vuoroaan odottelemassa. Kannatti aloittaa tästä vaikeammasta ;) Ne muut nimittäin ovat yhtenäisiä, ilman erillisosia. Ja niiden annan tasoittua vähintään tuon suositusajan. Jos sitten saisin ne seinään hieman nopeammin kuin 1,5 tunnissa.

Mutta parasta kaikessa on se, että mieskin tykkää tuosta auringosta!

Mamma marttyyri

Joskus teininä ja vähän myöhemminkin sain hupia siitä kyltistä, jossa luki "Siivoa jälkesi, äitisi ei ole täällä töissä." Heh heh, niin varmaan joo. Olin tosin hyvin tunnollinen teini ja ehkä hieman omituinenkin myös siksi, että pidin jo silloin siivoamisesta, hyvästä järjestyksestä sekä - ette ikinä usko - vaatteiden silittämisestä. Siis sen lisäksi, että nautin läksyjen teosta sekä kokeisiin lukemisesta. Ja ihan täysijärkinen ja normaali aikuinen minustakin tuli ;)

Niin, se siivoaminen. Äitini ei taas tykännyt siitä yhtään, vaan oli aina tosi kiukkuinen siivouspäivinä, eli noin kerran kahdessa viikossa. Muuten hän oli ja on edelleen todella leppoisa tyyppi :) Ehkä tuo kiukkuisuus sai meidät lapset hoitamaan hieman enemmän kuin omat osuutemme, mene ja tiedä. Sen kyllä tiedän, että omat likapyykkimme aloimme pestä hyvinkin nuorina. Syy tällaiseen järjestelyyn oli siskoni "mikset sä ole vieläkään pessyt mun farkkuja" -kitinä eräänä päivänä, jolloin äiti tuumasi, että nyt on juuri oikea aika tutustuttaa tyttäret ja pyykinpesukone toisiinsa. Siitä alkoikin sitten suhde, jonka loppua ei näy ;)

Olen siisteyttä rakastava ihminen. Haavekodissani jokaisella tavaralla on oma paikkansa, lattiat on hiekattomat ja pölyttömät, keittiön pinnat kiiltävät eikä tiskialtaassa ikinä ole sinne "likoamaan" jätettyjä likaisia astioita. Ehdottomasti myös olisi riittävästi säilytystilaa niin, etteivät tavarat kinostuisi pöydille, kaikki kaapit ja laatikot olisivat vimpan päälle järjestyksessä ja kaikki tarpeeton jossain muualla kuin meillä. No, haaveet ne on hiirelläkin... Nimittäin nämä asuinkumppanini, joita perheeksenikin kutsun, eivät jaa kanssani tätä haavekuvaa. Jos totta puhutaan, he eivät edes huomaa jättävänsä tavaroita levälleen tai kantavansa hiekkaa sisään. Eikä heitä kuulemma haittaa, että likapyykkiä lojuu sohvalla ja sohvan alla tai että imuria on viimeeksi käytetty pari kolme viikkoa sitten. On varmaan aika selvää, miksi minä haaveilen ikiomasta yksiöstä, jonne kukaan muu ei pääsisi sotkemaan.

Tykkään edelleenkin siivoamisesta. Olen siinä myös pirun hyvä. Varmaan paljosta harjoittelusta johtuen. Minulla ei mene kauaakaan, kun imuroin tämän meidän kolmen kerroksen lukaalimme ja pesen lattiat ja pyyhin pinnat pölyistä. Lisäksi pyykit pesee tätä nykyä Upo kera kumppaninsa Upon, joten ainoa vaivalloinen osuus on ensin koneiden lataaminen ja sitten pyykkien ripustaminen kuivumaan. Siinä olen kyllä tullut järkiini, etten enää vaatteita silitä, mutta lakanoiden silittämisestä en ole luopunut. Enkä luovu! Mutta siinä tulee raja vastaan, kun ne neljä muuta samojen seinien sisällä asuvaa henkilöä odottaa minun raivaavan ja vievän paikoilleen heidän levälleen jättämänsä tavarat. Eijeijei! Voin hoitaa yleissiivoukset, hinkata vessat ja saunan pesuhuoneineen säännöllisesti kiiltäviksi ja raikkaiksi, laittaa pyykit koneeseen, naruille ja kaappiin, jopa tiskata ruuanlaittovälineet vaikken ole mitään kokannutkaan, mutta toisten tavaroita en raivaa. Piste. Joten olen ryhtynyt marttyyriksi. Siivoan vain omat tavarani ja imuroin muiden jättämien romukasojen ympäriltä. Ja murjotan. On se nyt hittolainen, jos täällä pitää vielä muita palvella!

Siivouslakkoa on kestänyt nyt kolmisen viikkoa. Ja huonotuulisuuteni on kasvanut samaa tahtia. Tuntuu, ettei suklaakaan enää auta. Ja se on jo huolestuttavaa. Mutta vielä eivät ole muut havahtuneet. Yhä edelleen jäävät astiat levälleen likapyykeistä puhumattakaan. Murjotus jatkuu, ja pelkään, että ihan kohta on ruvettava nalkuttamaan ääneen...

Historian havinaa

Tässä jokin aika sitten (ei kun hetkinen, on siitä jo ainakin vuosi. Miten aika kuluukaan nykyään nopeasti!!)... No, oli miten oli. Niin, kaivauduin arkeologisiin kerrostumiin, jotka löysin vanhan huoneeni - nykyään siis esikoiseni huoneen - kaapista. Ei sitä nyt poikaystävän kanssa yhteen muuttaessa tullut mieleenkään ottaa mukaan koko maallista omaisuutta lapsuusvuosilta, joten muistot saivat marinoitua rauhassa melkein parikymmentä vuotta kaapin hämärässä. Tietenkin :)

Vietin tovin jos toisenkin selaamalla vanhoja postikortteja! Ilmeisesti minussakin asuu pieni tavarahamsteri, kun löysin täyteen pakatusta vanhasta kenkälaatikosta itselleni osoitettuja synttärikortteja (Onnea 7-vuotiaalle!) sekä ystäviltä ulkomaanmatkoilta saatuja postikortteja. Olivatpa ystäväni matkustelevaisia! Loppujen lopuksi pelkkä selaaminen ei riittänyt, vaan kaikki kortit piti lukea läpi. Muutama pieni paketillinen nessuja meni siinä hommassa... (enkä voi edes hormoneja syyttää, pöh).

Kaiken muistelemisen jälkeen päädyin pakkaamaan kortit tyhjien maitotölkkien sisään ja viemään pahvinkeräykseen. Jepulis. Kuka niitä vanhoja kortteja jaksaa kymmenen vuoden välein lukea? Kiitän siis hyvää muistiani ja korttien herättämiä muistoja hyvistä hetkistä ja jatkan elämääni :)

Löysinpä myös vanhat päiväkirjani. Olin kova tyttö pitämään päiväkirjaa nuorempana. Kyllä vain! Pöydällä oli auki viikkomuistio, jonne tunnollisesti kirjoitin joka päivälle muistiin päivän tapahtumia. Salaisempaan päiväkirjaan sitten tilitin teinitytön ajatuksia. Huh huh, kylmä hiki nousi otsalle ja myötähäpeän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun niitä sivuja selasin ja luin. Kokkoon vain! Kiitos ja näkemiin!  Yhtään en sure menetettyä kansanperintöä ;) Säästin päiväkirjoista ainoastaan kaksi: toiseen olin kirjoittanut Lontoossa vietetystä ajasta lähinnä koulukuulumisia ja koti-ikävää, toiseen esikoisen odotusajalta raskausjuttuja. Ne voin jättää jälkipolville kyllä :)

En kuitenkaan taida olla yhtään kokemuksesta viisastunut. Nimittäin kesän alennusmyynneistä ostin itselleni peräti kaksi uutta päiväkirjaa! Koska historia oli yksi lempiaineitani koulussa ja koska historia on kirjoitettu pääasiassa miehisestä näkökulmasta (sodat ja muut, mitä muuta ne ovat kuin testosteronia täynnä), ajattelin, että kyllä nyt pitää jotain herkkää ja vaaleanpunaistakin saada jätettyä jälkeen kun minusta joskus aika jättää. Ajattelin, että voisin kirjoittaa ylös kauniilla kymmensormijärjestelmän rapauttamalla käsialallani omaa historiaani. Lapsuus- ja nuoruusjuttuja, omista vanhemmistani ja isovanhemmistani tietämiäni asioita, ajatuksia äitinä olemisesta ja naiseksi kasvamisesta. Heh. Toistaiseksi olen vain haaveillut loogisesta järjestyksestä ja kirjoittanut mitä mieleen tulee. Viimekertainen päiväkirjamerkintä taisi koskea tätä jääkaappimagneetin julistamaa totuutta:

Täytyy varmaan tsempata ja todellakin kirjoittaa niitä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, ettei omille lapsille jää sellaista mielikuvaa, että naisena olemista inhosin. Koska sehän ei pidä paikkaansa. Naisena on kiva olla, jos ei tarvitsisi koko ajan tehdä niin kamalasti asioita ;)

Geenit

Minulla on ehdotus geenitutkijoille. Asia tuli mieleen luettuani uutisen tästä geenitutkimuksesta, joka sinällään oli ihan mielenkiintoinen. Nimittäin vaikuttaisi siltä, että minulla ja miehelläni on jossain historian hämärässä (n. 10 000 vuoden takaa) sama esivanhempi. Yllätys yllätys! :)

Valitettavasti siisteys- ja järjestyksenpitogeeni puhumattakaan en hukkaa tavaroitani -geenistä ei ole siirtynyt samalla tavalla sukupolvelta toiselle. Ei edes suoraan alemmalle sukupolvelle, jos meidän lapsiin on uskominen. Olen nähnyt paljon vaivaa saadakseni niin sanotusti vanhan koiran oppimaan uusia temppuja. Esimerkiksi ulko-oveen (tosin lasten silmien korkeudelle, siinäköhän vika piileekin?) olen askarrellut hienon muistutuksen avaimien ja puhelimen mukaanotosta, kun ovesta ulos kulkee.

Siitä huolimatta mies lähti tänään aamulla töihin niin, että kännykkä jäi kotiin. VAIKKA olin noin viisi minuuttia aikaisemmin muistuttanut vielä suullisestikin luurin mukaanotosta. K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Aikoinaan sain tarpeekseni siitä, että noin kuukauden välein jouduttiin hankkimaan herralle <3 uudet kotiavaimet, kun edelliset vain hävisivät aina jonnekin, joten ostin housuihin kiinnitettävän avainketjun, jonka ansiosta avaimien katoaminen väheni minimiin. Olen yrittänyt ehdottaa samaa systeemiä tuohon puhelimeenkin, mutta kuulemma se ei olisi katu-uskottava...

Nyt lapsetkin ovat kunnostautuneet tällä samalla saralla. Esikoisen uusi puhelin hävisi viikon käytön jälkeen - hups vain. Sitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa niistä paikoista, missä se esikoisen mukaan "ihan varmasti voisi olla". Eipä ole löytynyt. Jätän mainitsematta, monesko kerta tämä oli. (Ja samalla käytän tilaisuuden hyväkseni hehkuttamalla simpukkapuhelinta, joka oli niin hyvää tekoa, että kun yhtenä keväänä löytyi lumikasan peittämän puupinon alta vietettyään siellä koko talven eli useamman kuukauden, se latauksen jälkeen toimi moitteettomasti. Kunnes kohtasi surullisen loppunsa menemällä hajalle lopullisesti puoli vuotta ihmepelastumisensa jälkeen.)

Jatkuvalla syötöllä puhelimien lisäksi myös avaimet ovat hukassa. Ja kummallakin koululaisella on samanlaiset avainketjut kuin isällään. Eilen etsittiin tokaluokkalaisen avaimia samoin kuin tänä aamunakin. Tultiin siihen lopputulokseen, että ne ovat todennäköisesti takin taskussa. Ja takki jäi eilen illalla kaverille. Viidesluokkalainen ihmetteli, mihin kummaan hänen pöydälle jättämät avaimet olisivat voineet hävitä. Kysyin, mitä ne pöydällä tekivät, kun pojalla oli farkut jalassa, ja farkuissa hyvät taskut sekä vyönlenkit, joihin avainketjun saa näppärästi kiinni. Sain vastaukseksi olankohautuksen. Huoh.

Siisteysgeeni on myös asia erikseen. Olen surullisena todennut, että vaikka sinisilmäisyys ja vaaleatukkaisuus onkin periytynyt minulta ja mieheltä lapsille, on todennäköisesti siisteysgeeni kuitenkin DNA:ssa niin heikko, että jää epäjärjestysgeenin yliajamaksi mennen tullen. Käytännössä tämä useamman vuoden empiiristen havaintojen tuomalla varmuudella tarkoittaa sitä, että epäjärjestysgeeniä kantava ihminen ei huomaa jättävänsä paikkoja epäjärjestykseen. Annan esimerkin: Ruokailu. Kaikki tietävät, että kun menet keittiöön ja otat jääkaapista itsellesi - sanotaan nyt vaikka - jugurtin, niin sen syömiseen tarvitset lusikan. Ja jugurtin syötyäsi viet lusikan astianpesukoneeseen ja kipon sekä sen alumiinisen kannen roskikseen. Eikö niin? Niinhän sitä luulisi! Valitettavasti ne ihmiset, joilla epäjärjestysgeeni on voimakkaampi kuin siivousgeeni, jättävät hyvin suurella todennäköisyydellä tyhjän purkin, sen kannen ja käytetyn lusikan niille sijoilleen ja poistuvat tyytyväisinä paikalta. Tai hoitavat siivouksen puolittain viemällä kyllä purkin roskikseen, mutta jättävät lusikan tiskipöydälle ja unohtavat kokonaan, että purkissa oli kansi, joka myös kuuluisi roskikseen. Eikö olekin raivostuttavaa? Minusta on. Kas näin:

Vetoankin siis tutkijoihin: voiko tällaiseen "geenivirheeseen" vaikuttaa mitenkään muuten kuin nalkuttamalla, paasaamalla ja muistuttamalla? Täällä nimittäin alkavat keinot olla vähissä...