Kesän loppu

Kaikki päättyy aikanaan. Vai voiko edes sanoa kesän päättyvän? Konkreettisesti sen kuitenkin koin tänään, kun Inkoossa tyhjensin lasten vesileluista ilmoja pihalle. Sitä mukaa, kun puhallettava, kahdenistuttava lentokone sihisi tyhjäksi, kesän vaihtuminen syksyyn tuntui entistä konkreettisemmalta. Sentimentaalista tai ei, mutta kun vein myttyyn rytätyn lentsikan kellarin nurkkaan, mutisin sille hyvän talven toivotukset sekä toiveet nähdä jälleen (ehjänä) ensi kesänä.

Puissa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriään. Muitakin syksyn merkkejä on enenevässä määrin nähtävillä. Tänään mm. nappasin hienosta lintuaurasta valokuvankin. Ja kun aikaisemmin lahdella on näkynyt vain yksi joutsenpariskunta, niin tänään siellä taisi olla jonkinlaiset kokoontumisajot, kun valkoisia täpliä näkyi niin runsaasti. Niin, ja niiden joukossa niitä ruskeitakin, rumia ankanpoikasia, joista kasvaa ihania joutsenia. (Oikeasti joutsen ei ole ollenkaan ihana. Etenkin silloin, kun sen mielestä kesäpaikan hiekkaranta on sen reviiriä eikä ollenkaan lapsille tarkoitettu, ja kun kyseinen hiekkaranta on joutsenenläjiä täynnänsä. Linnulle, jonka siipien väli voi olla melkein 2m, ei kannata alkaa uhota, sillä siinä voi hyvinkin jäädä toiseksi - ellei satu olemaan pesäpallomailaa takataskussa.)

Mies roudasi halkoja kuivumaan katokseen sekä sisälle puuvajaan. Talo saatiin kuin saatiinkin lämpöiseksi polttamalla usea pesällinen isoja pöllejä. Sinne se suloinen lämpö jäi, kun lähdimme iltahämärissä ajamaan kotiin päin. To do -listalla on vielä useampi kohta: veneet pitää nostaa, laituri pitää nostaa (ellei halua keväällä rakentaa uutta, kun jäät vievät vanhan mennessään), ruoho pitää leikata, omenat pitää kerätä (onneksi niitä tänä vuonna ei tule kovinkaan paljon), rojuja pitää siivota. Näin syksyisin viikonloput vain ovat kortilla, ja seuraavan kerran kun meillä on mahdollisuus mennä Inkooseen, aikaa on vierähtänyt pari kolme viikkoa. Siinä ajassa hyväkin talo ehtii jäähtyä melkoisesti, ja sen lämpimäksi saaminen kestääkin sitten koko viikonlopun.

Syksyssä parasta on raikkaus ja pakkasenpureman aavistus tuoksuna ilmassa. Sateisella kelillä ihaninta on käpertyä sohvannurkkaan lämpimään vilttiin kääriytyneenä, kaakaokupponen kätösissä (Fazerin sininen käden ulottuvilla) ja kuunnella sateen ropinaa ikkunoihin. No, kuten tiedämme, menee vielä jokunen vuosi ennen kuin tuota voi edes harkita toteuttavansa... (ne lapset, ne lapset)

Paljon melua tyhjästä

Syksy on käynnistynyt ihan kivasti, vaikka jatkuva sade (siltä se ainakin tuntuu) vähän latistaa tunnelmaa. Esikoinen käy eskarissa puolipäiväisenä ja tykkää kovasti. Keskimmäisellä on kerhoa kaksi kertaa viikossa, ja vaikka kerhoon lähteminen onkin aina välillä tuskaisaa, niin reippaasti hän siellä touhuaa ja on. Ja vauva - vauva on oma valoisa ja iloinen itsensä. Kovasti tapailee jo sanoja, ja voisin vaikka vannoa, että "äiti" on tyypin suusta jo kuultu (tosin tosi tiukkana ja korkealta sanottuna komentona). Kävelykin alkaa melkein olla jo juoksua - mikä tarkoittaa myös sitä, että äitikin saa askeltaa vähän rivakammin.

Vauvasta on pakko kertoa vielä sellainen juttu, että hän on kovin ihastunut haarukkaan. Lusikkaruoka ei juurikaan kelpaa, mutta kun pöperön tarjoaa haarukalla, niin johan aukeaa suu kuin linnunpojalla :) Eivätpä ne määrät edelleenkään päätä huimaa, mutta mitäpä sitä stressaamaan, kun toinen on ihan hyvinvoiva pullukkaposki ja -reisi :)

Itse olen päässyt treenaamisen makuun. Joka keskiviikko pääsen ammattilaisten aamutunnille, ja mikäs sen mukavampaa. Puolitoista tuntia tiukkaa ja hikistä treeniä, eikä siinä todellakaan ajatukset harhaile kotiasioihin. Voi, kun pääsisi useamminkin...

Ei siis mitään uutta tämän katon alla.

Hymyä huulilla

Ikään kuin bipolaarisen oireyhtymän kourissa aiheet heilahtelevat synkästä valoisaan aika vauhdilla. No, sellaista sattuu :)

Tänään oli kiva päivä. Niin kiva, että vieläkin on hymy huulilla ja nauru herkässä. Oikein puhkun onnea ja iloa. Ja miksi? Ihan vain siksi, että mies otti lapset aamulla mukaansa ja lähti heidän kanssaan uimaan ja Keravalle Sirkusmarkkinoille - ja minä sain olla lähes koko päivän ihan yksin!! Kyllä tätä oli odotettukin - ja kyllä siitä sitten otettiinkin kaikki ilo irti :)

Ensin, kun asunto oli hiljentynyt ja viimeinenkin kaiku lasten äänistä rappukäytävästä hävinnyt, surffasin tovin netissä. Siinä surffatessani aloin päästä tunnelmaan, siihen yksinolemisen tunnelmaan, kun ei tarvitse yhtään miettiä, kuka tarvitsee apua seuraavaksi, tai kenet pitää vielä ruokkia, vaihtaa kuiviin, auttaa vaatteet päälle, tai sen sellaista. Kun olin sisäistänyt sen, että todellakin olin ihan yksin kotona ja saan olla vielä useamman tunnin, pistin hihat heilumaan. Siivosin vauvan vaatekaapin. Se ei ollut isokaan urakka, kunhan vain poistin pinoista ne vaatteet, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Sitten pääsin itse asiaan. Kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle ja ryhdyin hommiin. Tein valmiiksi jo vuosi sitten aloittamani kangaskassit esikoiselle ja keskimmäiselle. Vuosi sitten tarkoitukseni oli tehdä heille liikkarikassit, mutta kun tänä vuonna he ovatkin tanssitunneilla, niin kasseista tulikin tanssikassit. Hyvä niin. (Ja hieman hävettää, sillä kangaskassi on maailman yksinkertaisin ommeltava, ja silti noiden valmiiksisaamiseen meni vuosi.) Seuraavaksi surautin vauvalle valmiiksi kolme taskuvaippaa. Aikaa tuhraantui kuminauhojen ja tarranauhojen ompelemiseen, muuten taskuvaipat oli jo valmiiksi kootut. (Ja nyt nuo vaipat on jo pestykin, joten huomenna pääsee niitä heti testaamaan.) Viimeisenä hoitelin itselleni uuden imetysyöpaidan. Onneksi olin leikannut sen jo, joten puolet työstä oli käytännössä tehty. Siitäkin tuli ihan kiva.

Kaiken ompelemisen jälkeen olin juuri syömässä ja lukemassa lehteä, kun mies soitti ja ilmoitti, että olivat tulossa jo kotiin. Oltuaan reissussa ruhtinaalliset 7 tuntia. Oli muuten ihan kiva nähdä lapsia taas, eikä iltatoimien aikana palanut hermo kertaakaan. Mahtavaa!

Saa nähdä, koska seuraavan kerran saan kaivettua ompelukoneen kaapista. Eivät nimittäin nuo ompeluprojektit tähän loppuneet. Kummitytölle pitäisi saada vihdoinkin tehtyä se takki, johon kankaat ostin jo viime keväänä...

Synkkiä juttuja

Olimme tänään jälleen hautajaisissa. Päätin jo eilen, että vain mies menee siunaustilaisuuteen, ja minä jään lasten kanssa kappelin ulkopuolelle. En ole millään muotoa hautajaisihmisiä (onko sellaisia edes?) ja erittäin itsekkäistä syistä poisjääntipäätöksen tein. Mielestäni noin kuusi- ja neljävuotiaiden ei tarvitse nähdä suuren joukon surua ja vielä siten, ettei heille kukaan pysty kunnolla kertomaan, miksi ihmiset itkevät. Yritin kyllä, kun istuimme lasten kanssa siunauskappelin ulkopuolella. Lupasin kertoa esikoiselle tarkemmin, mitä ovat hautajaiset, kun vain keksin jonkin järjellisen ja helppotajuisen selityksen. Huomasin nimittäin, että eskarilaisen oli vielä vaikea käsittää, kun lähestyin aihetta jäähyväisten ja perinteen kautta. Muistotilaisuuteen menimme kyllä, jossa tosin keskimmäinen vähän ihmetteli, kun yksi oli joukosta poissa...

Kun läheisten kuolemantapauksia on tässä parin vuoden aikana ollut muutama, on tullut mieleen yhtä jos toistakin kuolemasta ja hautajaisista. Äitini tapasi kertoa sukulaismummostaan, joka ihan innolla suunnitteli hautajaisiaan jo hyvissä ajoin. Sattui tosin sitten elämään pitkän ja rikkaan elämän, ja suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa. Itse pähkäilen - niin groteskilta kuin se kuulostaakin - valintaa tuhkauksen ja tavallisen hautauksen välillä. Jälkimmäisessä suoraan sanottuna ällöttää ajatus siitä, että ruumis jää maan uumeniin matojen sun muiden armoille (vaikka itse ihminen ei siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedäkään). Mutta ei tuhkauskaan ihan niin yksinkertaista ole, kuin miltä se kuulostaa. No, näin surun keskeltäkin elämä jatkuu...

Naapuriapua

On kiva, että on kivoja naapureita. Esikoisen eskariryhmässä on pari muutakin pihan lasta, ja jotta meidän kolmen äidin ei tarvitsisi joka päivä puolen päivän jälkeen ravata yhtenä rintamana (tai jonossa peräkkäin) eskariin ja takaisin lapsia hakemaan, olemme sopineet hakuvuoroista. Yksi hakee kaikki kolme, ja kaksi muuta pääsevät vuorollaan helpommalla. Voisivatko asiat hoitua yhtään paremmin, kysyn vain :)

Lisäksi mieltä piristää treenituntien aloittaminen. Ihan totta, sain kuin sainkin aikaiseksi käydä treenaamassa. Tosin vain kerran viikossa, mutta kerta se on kertakin :) Balettisalin tuoksu, treenimusiikki, lattian tuntu jalkojen alla, hien suolainen maku huulilla, se ihana tunne, kun lihakset alkavat lämmetä, se mahtava fiilis, kun huomaa, että nilkka ojentuu ja polvi suoristuu ylösvedosta puhumattakaan. Aivan mieletöntä - tätä lisää!!

...ja vii, kuu, see, kaa!

Että sellainen kilpailu tällä kertaa. Eipä siinä tanssista juuri ollut kyse, vaan ihan show-meiningistä. Onneksi sentään palkinto meni tanssille :)

Mitä tanssimiseen tulee, niin esikoinen ja keskimmäinen molemmat aloittivat tällä viikolla tanssitunnit. Ja kumpikin oli tuntinsa jälkeen intoa täynnä kuin ilmapallo. Mies oli keskimmäiseltä kysynyt, mitä tunnilla oltiin tehty, johon keskimmäinen oli vastannut, että hän oli kiipeillyt. Mies siihen, että kiipeilivätkö muut, johon keskimmäinen sanoi, ei. Hmm... Pitänee jutella opettajan kanssa, jahka tässä muutama tunti on vielä ollut.

Syksyssä on muuten se hyvä puoli, ettei enää sisälläkään ole kuuma. Miinusta saa sitten se flunssa, joka tuntuu joka syksy iskevän, teki mitä tahansa.

Normaali päivä menee näin

Mikään ei miellytä kaavoihin kangistunutta kotiäitiä yhtä paljon kuin vakiintuneet rutiinit ;)

Aamulla herätys on seitsemältä tai viimeistään puoli kahdeksalta. Aamupesun yhteydessä panen pyykinpesukoneen päälle. Aamupalan jälkeen esikoinen lähtee miehen saattamana eskariin. Minä otan imurin kauniiseen käteeni ja imuroin asunnon. En voi sietää hiekkalaatikkohiekkaa pitkin poikin meidän lattioita! Imuroinnin jälkeen on vuorossa keittiön siivous. Sitten puen vaatteet itselleni ja vauvalle ja patistan keskimmäistäkin pukeutumaan. Puoli kymmeneltä, tai viimeistään kymmeneltä, siirrymme pihalle, ellei ole keskimmäisen kerhopäivä (jolloin imurointi ja keittiön siivoaminen olisi tyynesti skipattu, ja sen sijaan kirmaisimme kieli vyön alla kerholle). Sekä keskimmäinen että vauva viihtyvät pihalla tavattoman hyvin.*  Jopa niin hyvin, että on hyvin usein vaikea saada lapsia takaisin sisälle. Pihalla ulkoillaan pari-kolme tuntia kelistä riippuen. Ulkoilun jälkeen kipaistaan hakemaan esikoinen eskarista, ellei sitten esikoinen tule jonkun toisen hakemana. Sitten mennään syömään päiväruoka. Päiväruuan jälkeen ripustan pyykit kuivumaan ja sitten painutaan takaisin pihalle. Vauva saattaa ulkona nukahtaa rinnalle, ja jatkaa uniaan rattaissa. Kolmen aikaan saan jälleen houkutella lapsia sisälle välipalalle. Välipalan jälkeen imuroin jälleen pikaisesti (ne saamarin hiekat lattioilta!) ja siivoan keittiön ennen kuin siirryn lasten kanssa jälleen pihalle. Vähän viiden jälkeen tulen vauvan kanssa sisälle tekemään iltaruokaa, joka syödään yleensä kuudelta. Tai minä syön, kun lapset katsovat lastenohjelmia eikä mies ole vielä kotona. Ja jos mahdollista, ruuan jälkeen esikoinen ja keskimmäinen kirmaavat pihalle vielä vähäksi aikaa. Iltapalalle siirrytään viimeistään varttia vaille kahdeksan, jonka jälkeen imuroin vielä kerran hiekat pois eteisen lattialta. Viimeistään varttia yli kahdeksan on iltasadun aika (miehen nakki), ja valot sammuvat viimeistään puoli yhdeksältä.

Sitä luulisi, että tämän jälkeen saa kotiäitikin hengähtää - mutta mitä vielä. Iltaruuan sekä iltapalan astiat ovat todennäköisesti levällään. Lisäksi kuivaustelineessä saattaa olla edellisen päivän kuivat pyykit odottamassa viikkaamista ja kaappeihin viemistä. Jos oikein hyvä tuuri käy, tiskin ja pyykkihuollon jälkeen voi kotiäiti istahtaa sohvalle joko neulomaan ja katsomaan televisiota tai läppärin ääreen nettiin surffaamaan.

Tässä eräänä iltana miehen tultua kotiin kysyin, miten oli päivä mennyt ja mitä kaikkea hän oli päivän aikana puuhaillut. Eipä mitään, oli vastaus. Siihen olikin sitten oikein tyydyttävää ladella tämä meidän päiväohjelmamme ;) Mies sen kuultuaan totesi vain, miten mukava on käydä töissä huilaamassa...

* Tulipa muuten eilen ulkoiltua vaatimattomat kuusi tuntia. Koska vauva on jo sen verran itsenäinen ja aktiivinen (kävely onnistuu kengät jalassa ja turvahiekalla ihan itse), ei minulla ole pihalla juurikaan mitään tähdellistä tekemistä. Kunhan vähän katson lasten perään, etteivät tee mitään ihan älyttömän tyhmää. Koska tyhjänpanttina oleminen ei tunnu mielekkäältä, kannan neulomusta aina mukana. Kuuden tunnin ulkoilun aikana saa muuten hyvin neulottua yhden villasukan kokoa 37.

Huh huh, sano Eemeli

Tämän päivän jälkeen levy maitosuklaata ja pullo siideriä eivät ole likaa pyydettyjä. Oli taas sellainen meininki päällä, että.

Eskari on ilmeisen rankkaa esikoiselle. Sen huomaa siitä, että kun hän tulee kotiin neljän eskaritunnin jälkeen, hän käy lähes heti keskimmäisen kurkkuun kiinni. Tai tekee jotain muuta yhtä fiksua. Miksi eskariin ei ole pehmeää laskua? Ensin kuukausi kolme kertaa viikossa ja sitten vasta eskaria joka arkipäivä. Tää tykkäis.

Vauvalla on pieni flunssa. Sen lisäksi hän tekee hampaita, nytkin on kolme tulossa yhtä aikaa. Ja aikaisemmin tässä osoitteessa asunut oppikirjavauva on hävinnyt jonnekin - äidin harmiksi. En yhtään ihmettele, että vauvaa vähän väsyttää, kun hän nukkuu 20min päikkäreitä hyvänä päivänä kahdet. Sitten onkin mukava roikkua äidin lahkeessa ja kitistä. Onneksi, onneksi ulkona pihalla viihtyy nyt, kun turvahiekalla kengät jalassa käveleminenkin sujuu kuin vanhalta tekijältä.

Sitten tämä keskimmäinen. Siinä onkin sellainen lapsi, ettei toista :) Ja suurella rakkaudella sanottu tämä. Meillä on pihalla kukkapenkissä maa-ampiaisten pesä. Lapsille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ampiaisia härnää. Heitä on myös suorasanaisesti kielletty puuhaamasta mitään pesän lähellä. Tai ylipäätään kukkapenkissä. Keskimmäisen mielestä harjanvarrella pesän suulle tökkiminen ei ole ampiaisten härnäämistä tai pesän lähellä olemista. No, se ampiainen, joka tänään pisti tyyppiä yläluomelle ja oikeaan korvanlehteen oli selvästikin eri mieltä. En olekaan nähnyt yhtä turvonnutta ja umpeen muurautunutta silmää pitkiin aikoihin. Tuli jälleen kerran soitettua terveysneuvontaan, jossa kerrottiin, että Heinix-antihistamiinia saa 2-5 -vuotiaille antaa puolikkaan tabletin 24 tunnin välein tilapäiskäyttöön. Tunti tapaturman jälkeen keskimmäinen leikki (yksisilmäisenä) ihan tyytyväisenä hiekkalaatikolla. Tarvinneeko sanoa, miten tyytyväinen olen, että ampiainen pisti silmäluomeen eikä kaulan alueelle.

Ja jos joku vielä murjaisee, että olen "vain kotona", niin täältä pesee.

Nimim. ei kotiäiti tylsää päivää nää (ja onneksi tämä erittäin vaiherikas päivä on jo loppusuoralla)

Sama pää kesät, talvet

Imde ei liene kuitenkaan vienyt kaikkia harmaita aivosoluja, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tuli nimittäin näin yösydännä tehtyä Tieteen Kuvalehden älykkyystesti. Kuinka ollakaan sain huipputuloksen: kokonaispistemäärä peräti 135! En olisi itsestäni (etenkään tähän aikaan vuorokaudesta) uskonut.

Loppuraportissa kerrotaan, että keskimääräinen maailman kaikkien ihmisten älykkyysosamäärä on noin 100 (125 on tohtorintutkinnon suorittaneiden keskiarvo ja 115 korkeakoulututkinnon suorittaneiden keskiarvo). Tuo minun huipputulokseni on korkeampi kuin 99%:lla väestöstä keskimäärin. Noin. Nyt onkin hyvä fiilis mennä nukkumaan. Pitäähän näiden aivojen saada joskus levätäkin... ;) Ja makkarin oveen lappu: "hys, nero nukkuu." Heh.

Keksintö

Viime vuoden asuntomessuilla mennä tilasin Talo&Koti -lehden. Oikein viihdyttävä pläjäys, ja saahan siitä kaikenlaisia ideoita (joita tuskin ikinä toteutan, mutta haaveilla voin aina).

Olen jo pitkään harmitellut sitä, että nykyään aika on niin kortilla, ettei edes ompelemaan ehdi. Ja se jos mikä harmittaa. Tai jos ehtisi, niin ennen kuin saan koneet viriteltyä keittiön pöydälle, on aikaa jo kulunut vähintään vartti, joka on luonnollisesti pois ompeluun varatusta ajasta.

Kuinka ollakaan uusimmassa T&K -lehdessä ongelmaani on ratkaisu: ompelukaappi! Ihan oikein. Kaksiovinen kaappi, jonka sisuksiin on kätketty ompelukone ja kankaita ja muita ompeluun liittyviä välineitä. Kun haluaa ommella, avaa vain kaapin ovet ja se on siinä. Ja kun pitää hommat lopettaa, niin virrat pois ensin, ja sitten kaapin ovet kiinni. So simple.

Enää pitäisi ostaa se kaappi (ja miettiä, mihin sen täällä tunkee)...