Periaatteesta toiseen

Tämän reilun vuoden aikana, mitä olemme nyt vanhempieni kanssa asuneet, olen joutunut miettimään useitakin asioita kasvatuksellisesta näkökulmasta ehkä tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Osa asioista ärsyttää, osasta en jaksa välittää. Suurimmasta osasta en halua vanhemmilleni mitään sanoa, kun ovat ystävällisesti antaneet meidän asua täällä, ja viimeistään kahden kuukauden kuluttua taloutemme eroavat.

Ärsyttävimmäksi asiaksi on muodostunut se, miten isäni antaa lapsille herkkuja lähestulkoon joka päivä ja poikkeuksetta aina juuri ennen ruokaa. Pahinta ehkä on, että lapset hyväkkäät ovat oppineet herkkuja jo pyytämään. On aika vaikea pyrkiä pitämään kiinni karkkipäivistä, kun pappa livauttaa selkänsa takaa (tai siis minun selkäni takana - joskus jopa ihan nenäni edessä) lapsille suklaapalan tai lakun. Vielä vaikeammaksi tekee, kun lapset jo tietävät papan jemmat, ja osaavat itse käydä niissä heti, kun valvovan aikuisen silmä välttää. Pappahan perustelee herkkupalojen antamista sillä, etteivät lastenkaan suut tuohesta ole. Eivät ole, niin, mutta lapset eivät myöskään vielä oikein osaa sitä käytäntöä, että vaikka herkkuja syödään ennen ruokaa, niin ruualle jätetään silti riittävästi tilaa. (Minähän osaan tuon taidon oikein hyvin, voisin jopa väittää sen olevan tavaramerkkini ;) )

Toinen suuresti ärsyttävä asia on se, että tämän vuoden aikana lapsilta on hämärtynyt keittiön käsite. Kun mummi ja pappakin syövät olkkarissa, niin tokihan lapsetkin sinne menevät syömään. Ja äiti (eli minä) siivoaa jäljet. Harvoin onneksi he lautasia olkkariin kantavat (se vielä puuttuisi!), mutta kaiken sen napostelun he kyllä hoitavat muualla kuin keittiössä. Ja ai että meillä napostellaan. Vesirinkeliä, banaania, omenoita, valkokaalia, porkkanoita, satsumia, näkkäriä, paahtoleipää... Niitä ei mitenkään voi syödä keittiön pöydän ääressä, vaan nimenomaan olohuoneen (rumalla) sohvalla. ARGH.

Mutta arvatkaa mitä: minua ei yhtään tippaa ärsytä se, että lapset katsovat paljon televisiota. Kuopus on jopa oppinut Kaaposta Piippolan vaarilla oli talo -laulun, ja oikein sujuvasti rallatelee Nalle Puhin tunnaria. Usein telkkarin katsomisen ohella leikitään nukeilla tai legoilla, eli telkkari itsessään on ikään kuin taustalla. Lastenohjelmien suhteen meillä siis ei ole puolen tunnin tai tunnin ruutuaikaa, mikä eri keskustelupalstojen keskustelujen mukaan tuntuu olevan normi perheessä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on itse asiassa oikein mukavaa laittaa lapsille jokin lastenohjelma pyörimään ja istahtaa itsekin siihen sohvalle sitä katsomaan ja neulomaan :) Muistan lapsuudestani, miten mukavaa oli, kun iltaisin harrastuksista tullessani vanhemmat olivat kotona ja katsoivat olkkarissa töllöä. Heidän viereensä oli mukava mennä istumaan ja vain olla. Ehkä siitä syystä en pidä televisiota pahana tai haitallisena siinäkään määrin, mitä se meillä on päällä.

Sen sijaan pleikalla ja tietokoneella pelaamista on pitänytkin rajoittaa rankalla kädellä. Jos esikoisen ja keskimmäisen päästää pelaamaan, he eivät halua lopettaa. Siksi meillä ei juurikaan pelata - paitsi hyvin harvoin ja hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan (ja silloinkin saa kuulla kiukuttelua sekä ennen että jälkeen pelaamisen, huoh).

Mitä periaatteisiin tulee, niin kunhan tästä päästään omaan talouteen jälleen, niin tuon syömisen suhteen kyllä muuttuu ääni kellossa. Television käyttö sen sijaan saa puolestani jatkua silloinkin :)

Järkeviä päätöksiä(kö?)

Menivät sitten viisaat miehet lakkauttamaan Tammisaaren synnytysosaston. Niin, rahat eivät riitä kaikkeen. Harmi vain, jos tuon seurauksena koko sairaala lakkautetaan. Siellä nimittäin isovaari sai asiantuntevaa ja tarpeellista hoitoa keväällä 2007 saatuaan aivoinfarktin. No, infarkti uusiutui, ja isovaari nukkui pois, mutta hoito oli silti hyvää sen ajan, kun hän sitä sai.

Synnytysosaston pehmeät arvot saivat meidätkin harkitsemaan sinne asti ajamista kakkosen odotusaikana. Kävimme siellä jopa tutustumassa, ja reissulla esitin valmennusta pitävälle kätilölle mm. kysymyksen veteen synnyttämisestä. (Hän tosin tyrmäsi ajatuksen täysin vedoten siihen, että koska synnyttäjä on siinä isossa altaassa ihan yksin, eivät kätilöt pääse auttamaan syntymän hetkellä, ja siksi suosittelevat, että altaassa ollaan vain avautumisen ajan, mutta ponnistamaan tullaan kuivalle maalle.)

Saimme tutustua myös Tammisaaren kodinomaisiin perhehuoneisiin, joissa oli ihan oikeat parisängyt. Ihan toista kuin Jorvin sairaalasängyistä yhteenkyhätyt perhehuonesängyt. Eniten ehkä surettaa se, että päättäjät vakuuttavat pehmeiden tapojen siirtyvän HUS:in muihin synnytysyksikköihin ja että Kätilöopistolla niitä jo käytetään. Satunpa vain tietämään, että Kättärillä on pulaa työntekijöistä, ja kun on kova kiire, ne pehmeät ja synnyttäjän huomioonottavat käytännöt jäävät kiireen jalkoihin.

No, kun keskimmäinen sitten päätti syntyä, niin olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä, ettemme lähteneet sittenkään ajamaan Tammisaareen, vaan kurvasimme Jorvin parkkikselle. Olisi kakkonen nähnyt päivänvalon varmaankin siellä kuuluisalla Karjaan Shellillä, sen verran nopeasti hän silloin putkahti maailmaan.

 

Laiskat mammat sohvalla lepäämässä

Paikallislehden nettisivuilla on ollut kuumaa keskustelua lastenhoidon kuntalisästä. En voinut olla hiukkasen provosoitumatta, kun nimimerkki Marju kirjoittaa asiasta näinkin asiantuntevasti:

"Tuollainen lisä pelkästään edistää sitä mahdollisuutta, että huonosti koulutetut ja työhön haluttomat voivat nauttia ruhtinaallisesti vapaa-ajasta kotona lukemalla sohvalla naistenlehtiä sekä katsomalla telkkaria. /--/ Kun olen pitkät päivät töissä, samalla tulolla, tarvitsen myös illalla ja viikonlopulla vähän lepoa, mutta kun minulla ei ole päivällä aikaa kotitöihin, joudun siivomaan, pesemään pyykkiä, käymään kaupassa viikonloppuisin sekä iltaisin.

Nuo kunnan rahoilla elävät äidit saavat hoitaa siivoukset, vaatteiden silitykset, ruokaostokset silloin kun muut ovat ansiotyössä ja puolet päivät heille jää ainakin aikaa harrastuksiin punttisalilla, telkkarin katseluun tai naistenlehtien lueskeluun, nettissä surffailuun."

Uskon, että kolme vuotta yhteen menoon kotiäitinä oltuani (ja sitä ennen kaksi kertaa 1,5 vuotta) minulla on ehkä hieman erilainen tuntuma kotiäidin työnkuvaan kuin ylläolevan kommentin jättäjällä. (Enkä minä edes saanut mitään kuntalisiä, niih.)

Jos minulle olisi jäänyt aikaa harrastuksiin punttisalilla tai naistenlehtien lueskeluun, niin kuka niitä lapsia olisi sillä aikaa vahtinut, ulkoiluttanut ja ruokkinut? Joku kodinhoitaja vai? Ja totta helkkarissa siivosin silloin, kun lapset leikkivät nätisti sisällä yhdessä. Työtä sekin oli, etenkin kun selkäni takana sotkettiin nopeampaa kuin mitä ehdin siivota. Harmi vain, että lempipuuhaani vaatteiden silitykseen ei vain aika enää riittänyt, joten puhtaat pyykit menivät - ja menevät edelleen, vaikka olenkin jo ansiotyössä - suoraan narulta viikattuina kaappiin. Nettisurffailun ja telkkarin katsomisen hoidan yhä edelleen pääasiassa illalla lasten (ja miehen) jo nukkuessa. Niin joo, ja punttis tai naistenlehdet eivät ole mun juttuni. Lehtimyyjillekin aina sanon, että kolmen lapsen kotiäitinä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa lukea lehtiä, niin ei niihin huvita rahaakaan laittaa.

Jos nyt saan olla ihan rehellinen, niin huomattavasti enemmän tulee lepäiltyä sohvalla ja laiskoteltua nyt, kun olen siellä ansiotyössä :) Katsos, kun työn raskaan raataja tarvitsee lepoakin välillä, toisin kuin 24/7 työvuorossa oleva kotiäiti, joka siis vain siivoaa ja lukee naistenlehtiä (missä ihmeessä ne lapset ovat silloin? Vai onko tässä nyt vain sotkettu keskenään kotiäidit ja ns. house wives?).

Juu, en ottanut osaa nettikeskusteluun.

Aika kuluu ja paineet kasvaa

Meillä on jälleen juhlakausi avattu, kun pari viikkoa sitten vietimme kuopuksen 3v-synttäreitä. On muuten yllättävän vaikea tajuta, että mun vauva on nyt jo 3v. Mihin tämä aika on oikein hävinnyt?? En tunnusta kärsiväni vauvakuumeesta (sillä nykyinen elämäntilanne on liian ihana laitettavaksi tauolle vauvavuoden ajaksi mm.), mutta kyllä sellainen pikkuinen nyytti rinnalla tuhisemassa saa mielen helläksi vaikka mitä tekisi. No, onneksi käly on lisääntymispuuhissa, ja loppukeväästä onkin odotettavissa ainakin lyhyitä sylittelyhetkiä pikkuvauvan kanssa ;) Myös monet muut vanhat ystävät ja perhetutut kasvattavat huollettavien joukkojaan, ja niitä uutisia on aina kovin mukava kuulla.

Mitä työhön tulee, niin pahimmat stressihetket ovat toistaiseksi jääneet taakse. Luovat hommat on hoidettu, enää on jäljellä se raaka työ, mitä tulee, kun pitää joulujuhlatanssit opettaa oppilaille. Voiton puolella ollaan ja nyt voi vähän huokaista, mutta annas kun marraskuun puoliväli koittaa, alkaa taas kireys tuntua. Päätyöpaikassani juhlitaan kolmeakymmentä toimintavuotta (ja voitteko kuvitella, 27 vuotta sitten aloitin siellä itse pienenä baletinoppilaana), ja näytökset ovat normaalista aikataulusta poiketen jo marraskuun lopulla. Koska kyse on juhlanäytöksestä, olisi tanssienkin hyvä olla hyviä ja hienosti esitettyjä.

Lisäksi tässä on samalla itselläkin tilaisuus päästä vielä kerran lavalle tanssimaan :) Vanhan tanssiporukan kanssa ollaankin lämmittämässä tanssia, joka esitettiin täällä ensimmäisen kerran tasan 19 vuotta sitten. Hauskaa tässä on lisäksi se, että ensiesityksessä mukanaolleet ovat myös tässä lämmitetyssä versiossa mukana :D Ryhmätanssista en ole huolissani, se menee hienosti kyllä. Enemmän hermostuttaa se, että tanssikoulun rehtorille ilmoitin esittäväni myös soolotanssin samassa juhlassa. Kääk. Nyt alkaa tuntua siltä, että tuo jälkimmäinen pitää perua. Olen ollut 8 vuotta tanssimatta varpailla, ja nyt, kun tuosta ajasta on kilojakin 5 enemmän eivätkä harjoitukset  (kokonaista kolme) ole tähän mennessä olleet kovin lupaavia, meinaa mennä sisu kaulaan. On tosi vaikea uskoa, että vain viidessä viikossa saan kurottua kahdeksan vuoden tauon kiinni. Toisaalta, mahdoton voi osoittautua ihan mahdolliseksi, mistäs sitä etukäteen voi tietää :)

Suunnitelmissa (heti syysloman jälkeen) on siis treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä (sekä vähän käsitöitä ja muita bisneksiä). Toivottakaa onnea :)

Miksi pitäisi?

Kuherruskuukausi päivähoidon suhteen edelleen jatkuu kuopuksella. Viikonloppuisinkin pitäisi päästä päiväkotiin, ja sitten harmittaa, kun kerron, että päiväkoti on viikonloppuisin kiinni. Neiti on itse reippaus, ja kuulemma hienosti soluttautuu mukaan leikkiin kuin leikkiin, vaikka on ryhmän nuorin.

Keskimmäinen sen sijaan edelleen vähän protestoi päiväkotiin lähtemistä. Protestoinnin taustalla on päivälepo. Häntä harmittaa, kun pitää levätä klo 12-13, ja on lisäksi ihan varma, että eskarilaiset eivät ainakaan lepää silloin - vaikka on monta kertaa kuullut, että kyllä muuten lepäävät. Lisäksi ollaan nyt sovittu päiväkodin aikuisten kanssa, että keskimmäinen sitten herätetään heti, kun se vain sopii, eli kun isommat lapset pääsevät nukkarista toiseen huoneeseen leikkimään pienten jäädessä vielä nukkumaan.

Kaksiosaisten työpäivieni takia meillä hoidon tarve on hieman poikkeuksellinen. Olin kuvitellut kesällä, että tokihan jaksan ja ehdin parina aamuna viikossa Helsinkiin treenaamaan, mutta ainakaan vielä kuvitelmat eivät ole todeksi muotoutuneet (tosin treenejäkin on ollut vasta pari viikkoa). Niinpä aamulla meillä ei ole mikään kiire. Jo tutustumisjaksolla elokuun alussa kerroin, että tuon lapset pääsääntöisesti klo 9 ja 10 välillä, ja vielä silloin asia oli hoitajille ihan ok. Kun ei ole tarvetta viedä aikaisemmin - itse asiassa joinain päivinä voisin viedä lapset päivikseen vieläkin myöhemmin, mutta kun lounas tarjoillaan klo 11 ja päiväunille mennään klo 12, niin ihan hirveän myöhäiseksi en viitsi vientiä jättää. Lisäksi omat lapseni tuntien se ulkona kavereiden kanssa leikkiminen on heille todella tärkeää, ja aamupäiväulkoilu lasten ryhmässä alkaa usein klo 9.30.

Uskoin siis kaiken olevan tältä osin kunnossa, kunnes torstaina yksi hoitajista sanoi, että olisi itse asiassa parempi, jos meidän lapset tulisivat päivikseen aamulla jo viimeistään puoli yhdeksän aikaan. Taisi nähdä naamasta, miten hämmästynyt tokaisusta olin, kun kiirehti selittämään, että niin, heillä pienryhmätoiminta ja muu yhteinen ohjelma alkaa heti aamupalan jälkeen puoli yhdeksältä.

Nyt olen sitten pohtinut mielessäni (varhaiskasvatuksen laatua toki korkealle arvostaen), pitäisikö minun pienryhmä- ja muun toiminnan takia kiirehtiä aamuisin lapsia päiväkotiin noin tuntia ennen kuin meillä oikeasti hoidon tarve alkaa. Vastauksesta en ole vielä varma. On hyvinkin mahdollista, että yhtenä aamuna viikossa tuo täällä päässä onnistuisi, kun tarkoituksena on ehtiä klo 9 Helsingin junaan, mutta että joka päivä...

Olisiko sittenkin pitänyt hakea lapsille paikkaa vuoropäiväkodista?

Ymmärrän kaupan kassahenkilöä

Kävipä eilen töissä hauskasti, en sentään punastunut eikä toinenkaan osapuoli pahastunut ollenkaan.

Olin aloittamassa aikuisbaletin 2-3 tason tuntia. Mukaan tuli uusi tyttö. Pyysin tätä täyttämään ilmoittautumislomakkeen, kuten asiaan kuuluu. Ja koska ryhmässä on myös muutama alaikäinen (16-17v), joiden pitää viedä ilmoittautumislomake kotiin allekirjoitettavaksi, kysyin tältä uudelta tytöltä ihan rutiininomaisesti, onko hän täysikäinen. Huvittuneena ja ehkä imarreltunakin vastasi, että ikää on jo 30 vuotta.

Ulkonäön perusteella voi siis olla vaikea päätellä toisen ikää - etenkin kun päällä on tanssitreenivaatteet ja hiukset kiinni :D Nauroimme tälle tapahtumalle hetken, ja sitten palasimme itse asiaan.

Olisikin kyllä kiva, jos joku vielä joskus minuakin luulisi alaikäiseksi. Tai vaikka parikymppiseksi. Sekin riittäisi :)

 

Jepjep

Tulin vain kertomaan, että rrrrrrakastan työtäni :)

Mielettömiä ideoita tuleville tunneille sinkoilee pääni sisällä, ja kunhan vain saisin ne kaikki kiinni ja järjestykseen, niin pysyisin itsekin niiden perässä. Menneen viikonlopun vietin alan kurssilla, jossa innostus tätä työtä kohtaan vain kasvoi :) 

Onhan siinä eroa, opettaako lapsia, jotka ovat pääsykokeissa valittuja ammattiin tähtäävän koulun oppilaiksi ja treenaavat vähintään viisi kertaa viikossa kuin että opettaa lapsia, jotka haluavat kenties vain harrastaa, ja käyvät tunnilla kerran-pari viikossa. Suhteellisuudentajun on pysyttävä vahvasti mukana tässä hommassa.

Mutta on tämä vain niin ihanaa :) (Heh, kuulostaako jo liian imelältä ;) )

Olen muuten aika hienosti hanskannut noin sadan oppilaan nimien ulkoaopettelun viimeisen kahden viikon aikana. Viimeisen uuden ryhmäni tavatessani olin sentään niin fiksu, että olin tehnyt kaikille tarranimilaput, jotka sitten teippasin jokaiselle rintapieleen. Lapset tykkäsivät :)

Kolmas viikko lähti käyntiin tänään, ja hyvältä näyttää. Nyt voikin jo aloittaa joulujuhlatanssien suunnittelut, ettei vain tule kiire. 14 viikkoa aikaa...

 

Apua!

Yhdistys, jonka toiminnassa olen erittäin aktiivisesti ollut mukana kohta kahdeksan vuotta, on nyt joutunut selkä seinää vasten. Pienillä rahasummilla projektirahoitusten näkökulmasta ollaan tähänkin asti toimittu, mutta ensi vuoden alusta sekin määrä on katkolla. Tämä tarkoittaa toiminnan supistumista lähestulkoon nollille.

Imetystukipuhelin reagoi tilanteeseen ehkä rajustikin. Kun palvelun kautta imetystukea on saanut vuosittain reilut 1000 äitiä, on aivan turha väittää, ettei palvelua enää tarvita.

Suomessa vauvoja syntyy keskimäärin 60 000 vuodessa. Yhdistyksellä on tukikontakteja keskimäärin 6000 vuodessa. Kymmenen prosenttia ikäluokasta on ilmeisesti rahoittajille liian pieni määrä, tai sitten he sokeasti luottavat siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset kykenevät (koulutuksen puutteesta ja työmäärän kuormittavuudesta huolimatta) antamaan imetystukea sitä tarvitseville. Harhaahan se on, kun imetysohjaustakin on niin vaikea saada. Lisäksi lokakuun alussa julkaistava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kokoama Imetyksen edistämisen ohjelma uhkaa näillä tiedoin jäädä vain paperinipuksi muiden joukossa, kun sen toteutumista ei mikään taho ehdi valvoa. Tähänkö on äitien ja vauvojen tyydyttävä?

Ahdingosta, sen seurauksista ja yhdistyksen toimijoiden sekä tukiäitien taistelumielialasta ja -keinoista voi lukea enemmän blogista.

Arjessa täyskäännös

Viikko työssäkäyvän elämää takana, ja vieläkään ei ahdista :) Se on ihan varmasti hyvä merkki ;) Kehtaanko edes kertoa, miten ihanalta on tuntunut hoitaa vain itseään ja omia hommia päiväsaikaan. Lounaan syöminen ypöyksin on ihan luksusta!

Täällä koulut alkoivat tiistaina 11.8. ja samana päivänä myös keskimmäinen ja kuopus jäivät päiväkotiin tätien hellään huomaan, kun minä suunnistin opekokoukseen hyvän fiiliksen saattelemana. Päiväkotielämä on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin. Keskimmäinen vähän protestoi aamuisin, kun kaikki "vanhat" kaverit pääsevät esikoisen kanssa kouluun, eikä hänellä kuulemma ole yhtään isoa kaveria päiviksessä. Kuitenkin, kun sitten käyn lapset iltapäivällä hakemassa kotiin, saan joka kerta ensimmäisenä kuulla: "Äiti, ei vielä!!"

Kuopus on päiväkodissa kuin kala vedessä. Iloisena jää aamuisin vilkuttelemaan ja hoitajien mukaan on tosi reipas ja iloinen ja ahkera. Päiväunille nukahtaa suunnilleen samalla hetkellä, kun pää osuu tyynyyn. Ruoka tosin ei ole liiemmin maistunut, kun siinä on perunaa, josta kuopus ei juurikaan tykkää. Syö sen sijaan sitten hienosti välipalat ja päiväruualla näkkäriä. No, ei hän sinne ruuan ääreen kuole, se on varmaa :)

Viikon pehmeä lasku on siis takana, ja nyt jatketaan tästä eteenpäin ihan normaalia arkea. Aamulla lähetän ensin esikoisen kouluun, sitten vien kaksi nuorempaa päivikseen viimeistään puoli kymmeneksi. Tämän ansiosta aamut ovat vielä toistaiseksi ihanan rauhallisia :) Kun lapset on saatu päivän puuhiin, on minun aika aloittaa omat hommani. Suunnittelua ja pikkuasioiden hoitamista.

Jännäksi arjen tekee se, että työpäiväni ovat pääasiassa kaksiosaisia: aamupäivisin suunnittelen kotona tai salilla iltojen ohjelmaa. Iltaisin sitten olen siellä salilla oppilaiden kanssa, ja toteutan suunnitelmiani :) Ennen opetustyön alkamista ehdin hakea lapset päiviksestä ja ilta onkin sitten miehen vastuulla, kun minä vuorostaan ansaitsen rahaa leipäni eteen.

Huomenna olenkin sitten tosikoitoksen edessä, kun tapaan oppilaat ihan ekaa kertaa. Samoin tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina :) Sen jälkeen voikin vähän rentoutua ja todenteolla alkaa suunnitella tätä syksyä nimenomaan oppilaiden lähtökohdista käsin.

Jotta ei alkaisi kuulostaa ihan rutiinilta koko homma, niin kerrottakoon vielä, että vanhempieni uuden talon rakentaminen sujuu ihan aikataulussaan. Sisäseinät on kohta maalattu, ja on aika alkaa miettiä lattioita ja sisäkattoa. Muuttopäivä koittanee lokakuun puolivälin tienoilla. Ja sen jälkeen onkin meidän aika kääriä hihat ja aloittaa vanhan talon remontointi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että täällä asutaan samalla (tosin tavarat muuttavat tänne vasta, kun osa remontista on tehty. Onneksi meillä ei huonekaluja ehtinyt ihan hirveästi kertyä kerrostalokolmiossa vietettyjen vuosien aikana), ja muukin arki soljuu siinä rinnalla, eli minä illat töissä. Saas kattoo nyt, miten tuo organisoidaan...

Ei muuta kuin täysin purjein kohti työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita. Eiköhän se siitä lutviudu, kun saadaan pyörät pyörimään.

P.S. Lienee aika myös päivittää tuota statusta :)

Mielenkiintoinen reissu Korkeasaareen

Torstaina kuopus kärtti minulta reissua Korkeasaareen "kaahuja" katsomaan. Olin selvästikin väliaikaisen mielenhäiriön kourissa, kun niin auliisti reissun lupasin säävarauksella heti seuraavaksi päiväksi. Annoin esikoisen ja keskimmäisen jopa pyytää yhtä ystäväänsä mukaan, ja se on jo paljon se. Etenkin, kun oletuksena oli, että lähtisin yksin neljän lapsen kanssa matkaan.

Perjantai valkeni suht aurinkoisena ja poutaisena, joten pakkasin eväslaukun ja varavaatteet (ja sadetakit) rattaisiin ja sitten lähdimme kävellen asemaa kohti. Mies lähti sittenkin mukaan, joten oli sentään joku toinenkin eri suuntiin säntääviä lapsia kaitsemassa kanssani.

Junamatka pikkukaupungista Helsinkiin meni ihan hienosti, vaikkakin melko äänekkäästi. Mitään ihmeempää ei tapahtunut myöskään matkalla Helsingin rautatieasemalta lauttarantaan Kauppatorille. Olin jopa niin kaukoviisas, että valitsin rauhallisemman reitin kuin mitä Esplanadi olisi ollut siihen aikaan päivästä. Ehdimme hienosti lauttaan, ja lapset seurasivat silmät hohtaen siipirataksen pyörintää lähestulkoon koko 20 minuuttia, mitä matka kesti.

Päästyämme maihin Korkeasaareen päätimme lähteä kiertämään reittiä epäortodoksisesti lopusta alkuun. Tämä lähinnä siitä syystä, että kuopus niin kovasti halusi nähdä "kaahuja", ja karhulinnahan on siellä loppupään numeroissa.

Matkalla sinne näimme ensin nämä söpöt Alppikauriin kilit kiipeilemässä kalliorinteellä.

Takinit saivat lapset myös innostumaan, etenkin kun ne tulivat niin lähelle :)

Kun sitten Karhulinnalle päästiin, oli sen asukas pienoinen pettymys pikkuväelle. Nalle uinui sikeästi ylhäällä tasanteella. Muita asukkaita ei aitauksessa edes näkynyt.

Alueella käyskentelevät riikinkukot kyllä lapsia kiinnostivat. Tämä komea yksilö yhytettiin ravintola Pukin edustalta. Vaikka kuinka maaniteltiin, niin eipä tuo suostunut komeaa pyrstöään esittelemään.

Käytiin vielä katsomassa käärmeitä ja pikkuapinoita ja sammakoita Africasia- ja Amatsonia -taloissa. Tällainen kääpiömaki sieltä löytyi. Poikanen oli syntynyt reilu viikko aikaisemmin ja nyt matkusti turvallisesti (?) emänsä selässä :)

Taivaalle katsahdettuamme päätimme skipata paviaanit ja suuntasimme kulkumme Kissalaaksoon. Leijonat olivat ruokalevolla. Aitauksen seinässä oli kyltti lauman saaneen aikaisemmin päivällä syödäkseen auton alle kuolleen valkohäntäkauriin ruhon. Urosleijona makoili ihan aidan vieressä, mutta pleksin läpi otettu kuva ei ole tämän parempi:

Eikä se suostunut karjumaan, vaikka kauniistikin pyydettiin.

Tiikeri sen sijaan ilmeisesti kyllästyi meteliin ja heräsi :)

Ajoitus oli oikeastaan aika hyvä, sillä kun alkoi tihuttaa, olimme nähneet lasten mielestä kaikki kiinnostavat eläimet (myös ne ihanan riehakkaat gebardinpoikaset). Suuntasimme ensin lauttarantaan jätskille ja siitä sitten lautalla Kauppatorille. Lauttamatkalla sade yltyi. Olin tyytyväinen mukaan pakkaamistani sadetakeista lapsille. Mitä siitä, että kengät olivat vähän heppoiset :) Minä turvauduin sateenvarjoon, kuopus matkusti rattaissa sadehupun alla ja vain mies oli suurimmaksi osaksi sään armoilla.

Junamatka kotiin meni hienosti kuopuksen nukkuessa rattaissa. Mutta kun pääsimme pikkukaupungin rautatieasemalle ja piti lähteä kävelemään kotiin päin, taivas repesi. Sateenvarjo oli pelkkä vitsi, sateenkohinan yli ei kuullut puhetta ja rattaidenkin sadehuppu falskasi niin, että kuopus heräsi saadessaan kaiken veden syliinsä. Eipä siinä voinut muuta kuin nauraa, kun kotiin päin kiirehdittiin veden lainehtiessa kengissä ja valuessa silmiin.

Sisälle päästyämme tarkistimme vahingot: olimme alusvaatteita myöten likomärkiä. Vain kuopuksen kengät olivat säästyneet kastumiselta :D Ei muuta kuin vaatteet pois ja lämpöiseen saunaan lämmittelemään.

Huomenna olisi suunnitelmissa käydä Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vierähtänyt n. 20 vuotta :)

Loman loppukiri on nyt päällä. Saa nähdä, iskeekö turnausväsymys loppumetreillä...