Ymmärrän kaupan kassahenkilöä

Kävipä eilen töissä hauskasti, en sentään punastunut eikä toinenkaan osapuoli pahastunut ollenkaan.

Olin aloittamassa aikuisbaletin 2-3 tason tuntia. Mukaan tuli uusi tyttö. Pyysin tätä täyttämään ilmoittautumislomakkeen, kuten asiaan kuuluu. Ja koska ryhmässä on myös muutama alaikäinen (16-17v), joiden pitää viedä ilmoittautumislomake kotiin allekirjoitettavaksi, kysyin tältä uudelta tytöltä ihan rutiininomaisesti, onko hän täysikäinen. Huvittuneena ja ehkä imarreltunakin vastasi, että ikää on jo 30 vuotta.

Ulkonäön perusteella voi siis olla vaikea päätellä toisen ikää - etenkin kun päällä on tanssitreenivaatteet ja hiukset kiinni :D Nauroimme tälle tapahtumalle hetken, ja sitten palasimme itse asiaan.

Olisikin kyllä kiva, jos joku vielä joskus minuakin luulisi alaikäiseksi. Tai vaikka parikymppiseksi. Sekin riittäisi :)

 

Jepjep

Tulin vain kertomaan, että rrrrrrakastan työtäni :)

Mielettömiä ideoita tuleville tunneille sinkoilee pääni sisällä, ja kunhan vain saisin ne kaikki kiinni ja järjestykseen, niin pysyisin itsekin niiden perässä. Menneen viikonlopun vietin alan kurssilla, jossa innostus tätä työtä kohtaan vain kasvoi :) 

Onhan siinä eroa, opettaako lapsia, jotka ovat pääsykokeissa valittuja ammattiin tähtäävän koulun oppilaiksi ja treenaavat vähintään viisi kertaa viikossa kuin että opettaa lapsia, jotka haluavat kenties vain harrastaa, ja käyvät tunnilla kerran-pari viikossa. Suhteellisuudentajun on pysyttävä vahvasti mukana tässä hommassa.

Mutta on tämä vain niin ihanaa :) (Heh, kuulostaako jo liian imelältä ;) )

Olen muuten aika hienosti hanskannut noin sadan oppilaan nimien ulkoaopettelun viimeisen kahden viikon aikana. Viimeisen uuden ryhmäni tavatessani olin sentään niin fiksu, että olin tehnyt kaikille tarranimilaput, jotka sitten teippasin jokaiselle rintapieleen. Lapset tykkäsivät :)

Kolmas viikko lähti käyntiin tänään, ja hyvältä näyttää. Nyt voikin jo aloittaa joulujuhlatanssien suunnittelut, ettei vain tule kiire. 14 viikkoa aikaa...

 

Apua!

Yhdistys, jonka toiminnassa olen erittäin aktiivisesti ollut mukana kohta kahdeksan vuotta, on nyt joutunut selkä seinää vasten. Pienillä rahasummilla projektirahoitusten näkökulmasta ollaan tähänkin asti toimittu, mutta ensi vuoden alusta sekin määrä on katkolla. Tämä tarkoittaa toiminnan supistumista lähestulkoon nollille.

Imetystukipuhelin reagoi tilanteeseen ehkä rajustikin. Kun palvelun kautta imetystukea on saanut vuosittain reilut 1000 äitiä, on aivan turha väittää, ettei palvelua enää tarvita.

Suomessa vauvoja syntyy keskimäärin 60 000 vuodessa. Yhdistyksellä on tukikontakteja keskimäärin 6000 vuodessa. Kymmenen prosenttia ikäluokasta on ilmeisesti rahoittajille liian pieni määrä, tai sitten he sokeasti luottavat siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset kykenevät (koulutuksen puutteesta ja työmäärän kuormittavuudesta huolimatta) antamaan imetystukea sitä tarvitseville. Harhaahan se on, kun imetysohjaustakin on niin vaikea saada. Lisäksi lokakuun alussa julkaistava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kokoama Imetyksen edistämisen ohjelma uhkaa näillä tiedoin jäädä vain paperinipuksi muiden joukossa, kun sen toteutumista ei mikään taho ehdi valvoa. Tähänkö on äitien ja vauvojen tyydyttävä?

Ahdingosta, sen seurauksista ja yhdistyksen toimijoiden sekä tukiäitien taistelumielialasta ja -keinoista voi lukea enemmän blogista.

Arjessa täyskäännös

Viikko työssäkäyvän elämää takana, ja vieläkään ei ahdista :) Se on ihan varmasti hyvä merkki ;) Kehtaanko edes kertoa, miten ihanalta on tuntunut hoitaa vain itseään ja omia hommia päiväsaikaan. Lounaan syöminen ypöyksin on ihan luksusta!

Täällä koulut alkoivat tiistaina 11.8. ja samana päivänä myös keskimmäinen ja kuopus jäivät päiväkotiin tätien hellään huomaan, kun minä suunnistin opekokoukseen hyvän fiiliksen saattelemana. Päiväkotielämä on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin. Keskimmäinen vähän protestoi aamuisin, kun kaikki "vanhat" kaverit pääsevät esikoisen kanssa kouluun, eikä hänellä kuulemma ole yhtään isoa kaveria päiviksessä. Kuitenkin, kun sitten käyn lapset iltapäivällä hakemassa kotiin, saan joka kerta ensimmäisenä kuulla: "Äiti, ei vielä!!"

Kuopus on päiväkodissa kuin kala vedessä. Iloisena jää aamuisin vilkuttelemaan ja hoitajien mukaan on tosi reipas ja iloinen ja ahkera. Päiväunille nukahtaa suunnilleen samalla hetkellä, kun pää osuu tyynyyn. Ruoka tosin ei ole liiemmin maistunut, kun siinä on perunaa, josta kuopus ei juurikaan tykkää. Syö sen sijaan sitten hienosti välipalat ja päiväruualla näkkäriä. No, ei hän sinne ruuan ääreen kuole, se on varmaa :)

Viikon pehmeä lasku on siis takana, ja nyt jatketaan tästä eteenpäin ihan normaalia arkea. Aamulla lähetän ensin esikoisen kouluun, sitten vien kaksi nuorempaa päivikseen viimeistään puoli kymmeneksi. Tämän ansiosta aamut ovat vielä toistaiseksi ihanan rauhallisia :) Kun lapset on saatu päivän puuhiin, on minun aika aloittaa omat hommani. Suunnittelua ja pikkuasioiden hoitamista.

Jännäksi arjen tekee se, että työpäiväni ovat pääasiassa kaksiosaisia: aamupäivisin suunnittelen kotona tai salilla iltojen ohjelmaa. Iltaisin sitten olen siellä salilla oppilaiden kanssa, ja toteutan suunnitelmiani :) Ennen opetustyön alkamista ehdin hakea lapset päiviksestä ja ilta onkin sitten miehen vastuulla, kun minä vuorostaan ansaitsen rahaa leipäni eteen.

Huomenna olenkin sitten tosikoitoksen edessä, kun tapaan oppilaat ihan ekaa kertaa. Samoin tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina :) Sen jälkeen voikin vähän rentoutua ja todenteolla alkaa suunnitella tätä syksyä nimenomaan oppilaiden lähtökohdista käsin.

Jotta ei alkaisi kuulostaa ihan rutiinilta koko homma, niin kerrottakoon vielä, että vanhempieni uuden talon rakentaminen sujuu ihan aikataulussaan. Sisäseinät on kohta maalattu, ja on aika alkaa miettiä lattioita ja sisäkattoa. Muuttopäivä koittanee lokakuun puolivälin tienoilla. Ja sen jälkeen onkin meidän aika kääriä hihat ja aloittaa vanhan talon remontointi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että täällä asutaan samalla (tosin tavarat muuttavat tänne vasta, kun osa remontista on tehty. Onneksi meillä ei huonekaluja ehtinyt ihan hirveästi kertyä kerrostalokolmiossa vietettyjen vuosien aikana), ja muukin arki soljuu siinä rinnalla, eli minä illat töissä. Saas kattoo nyt, miten tuo organisoidaan...

Ei muuta kuin täysin purjein kohti työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita. Eiköhän se siitä lutviudu, kun saadaan pyörät pyörimään.

P.S. Lienee aika myös päivittää tuota statusta :)

Mielenkiintoinen reissu Korkeasaareen

Torstaina kuopus kärtti minulta reissua Korkeasaareen "kaahuja" katsomaan. Olin selvästikin väliaikaisen mielenhäiriön kourissa, kun niin auliisti reissun lupasin säävarauksella heti seuraavaksi päiväksi. Annoin esikoisen ja keskimmäisen jopa pyytää yhtä ystäväänsä mukaan, ja se on jo paljon se. Etenkin, kun oletuksena oli, että lähtisin yksin neljän lapsen kanssa matkaan.

Perjantai valkeni suht aurinkoisena ja poutaisena, joten pakkasin eväslaukun ja varavaatteet (ja sadetakit) rattaisiin ja sitten lähdimme kävellen asemaa kohti. Mies lähti sittenkin mukaan, joten oli sentään joku toinenkin eri suuntiin säntääviä lapsia kaitsemassa kanssani.

Junamatka pikkukaupungista Helsinkiin meni ihan hienosti, vaikkakin melko äänekkäästi. Mitään ihmeempää ei tapahtunut myöskään matkalla Helsingin rautatieasemalta lauttarantaan Kauppatorille. Olin jopa niin kaukoviisas, että valitsin rauhallisemman reitin kuin mitä Esplanadi olisi ollut siihen aikaan päivästä. Ehdimme hienosti lauttaan, ja lapset seurasivat silmät hohtaen siipirataksen pyörintää lähestulkoon koko 20 minuuttia, mitä matka kesti.

Päästyämme maihin Korkeasaareen päätimme lähteä kiertämään reittiä epäortodoksisesti lopusta alkuun. Tämä lähinnä siitä syystä, että kuopus niin kovasti halusi nähdä "kaahuja", ja karhulinnahan on siellä loppupään numeroissa.

Matkalla sinne näimme ensin nämä söpöt Alppikauriin kilit kiipeilemässä kalliorinteellä.

Takinit saivat lapset myös innostumaan, etenkin kun ne tulivat niin lähelle :)

Kun sitten Karhulinnalle päästiin, oli sen asukas pienoinen pettymys pikkuväelle. Nalle uinui sikeästi ylhäällä tasanteella. Muita asukkaita ei aitauksessa edes näkynyt.

Alueella käyskentelevät riikinkukot kyllä lapsia kiinnostivat. Tämä komea yksilö yhytettiin ravintola Pukin edustalta. Vaikka kuinka maaniteltiin, niin eipä tuo suostunut komeaa pyrstöään esittelemään.

Käytiin vielä katsomassa käärmeitä ja pikkuapinoita ja sammakoita Africasia- ja Amatsonia -taloissa. Tällainen kääpiömaki sieltä löytyi. Poikanen oli syntynyt reilu viikko aikaisemmin ja nyt matkusti turvallisesti (?) emänsä selässä :)

Taivaalle katsahdettuamme päätimme skipata paviaanit ja suuntasimme kulkumme Kissalaaksoon. Leijonat olivat ruokalevolla. Aitauksen seinässä oli kyltti lauman saaneen aikaisemmin päivällä syödäkseen auton alle kuolleen valkohäntäkauriin ruhon. Urosleijona makoili ihan aidan vieressä, mutta pleksin läpi otettu kuva ei ole tämän parempi:

Eikä se suostunut karjumaan, vaikka kauniistikin pyydettiin.

Tiikeri sen sijaan ilmeisesti kyllästyi meteliin ja heräsi :)

Ajoitus oli oikeastaan aika hyvä, sillä kun alkoi tihuttaa, olimme nähneet lasten mielestä kaikki kiinnostavat eläimet (myös ne ihanan riehakkaat gebardinpoikaset). Suuntasimme ensin lauttarantaan jätskille ja siitä sitten lautalla Kauppatorille. Lauttamatkalla sade yltyi. Olin tyytyväinen mukaan pakkaamistani sadetakeista lapsille. Mitä siitä, että kengät olivat vähän heppoiset :) Minä turvauduin sateenvarjoon, kuopus matkusti rattaissa sadehupun alla ja vain mies oli suurimmaksi osaksi sään armoilla.

Junamatka kotiin meni hienosti kuopuksen nukkuessa rattaissa. Mutta kun pääsimme pikkukaupungin rautatieasemalle ja piti lähteä kävelemään kotiin päin, taivas repesi. Sateenvarjo oli pelkkä vitsi, sateenkohinan yli ei kuullut puhetta ja rattaidenkin sadehuppu falskasi niin, että kuopus heräsi saadessaan kaiken veden syliinsä. Eipä siinä voinut muuta kuin nauraa, kun kotiin päin kiirehdittiin veden lainehtiessa kengissä ja valuessa silmiin.

Sisälle päästyämme tarkistimme vahingot: olimme alusvaatteita myöten likomärkiä. Vain kuopuksen kengät olivat säästyneet kastumiselta :D Ei muuta kuin vaatteet pois ja lämpöiseen saunaan lämmittelemään.

Huomenna olisi suunnitelmissa käydä Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vierähtänyt n. 20 vuotta :)

Loman loppukiri on nyt päällä. Saa nähdä, iskeekö turnausväsymys loppumetreillä...

 

Ensin kivaa , sitten vähän ikävämpää

Sain mieluisan synttärilahjan: aikaa. Mies lähti lasten kanssa maalle pariksi päiväksi ja jätti minut (pyynnöstäni) yksin kotiin. Melkoista luksusta oli vain huolehtia itsestään ja tehdä asioita ilman muille sopivia aikatauluja. Ompelin, neuloin, siivosin, järjestelin, kuuntelin musiikkia, kävin ostoksilla, söin jätskiä, nukuin pitkään ja valvoin myöhään.

Nautin joka minuutista - ja ei varmaan ole mikään yllätys, että muun perheen kotiuduttua eilen illalla jäin kaipaamaan tuota luksusaikaa lisää.

No, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Niin kävi tälläkin kertaa. Lapset olivat tänään koko ajan kimpussani ja kitisivät. Ja minulla pinna oli erittäin kireällä. Ei puhettakaan mistään pehmeästä laskusta, vaan suoraan "tulta munille" - tai jotain.

Sain hieman sordiinoa vinkumiselle, kun nappasin lapset mukaani ja teimme pyörälenkin jäätelökioskille ja sen jälkeen leikkipuistoon. Kun tulimme kotiin, vedin henkeä hetken ja lähdin sitten reippaana lasten kanssa läheiselle plotille onkimaan ja syöttämään sorsia.

Saalistakin tuli, mato-ongella siis. Esikoinen käytti syöttinä leipäpaloja, ja yksi ahneista lokeista sattui ilman halki lentävän leipäpalan huomaamaan. Harmi vain, että lokki tuli siiman väärältä puolelta, ja kävi niin ikävästi, että leivänhimossaan saikin suuhunsa ongenkoukun. Siinä se vedessä räpisteli, koukku suussaan, ja minä jo melkein hädissäni pidin siimasta kiinni ja mietin, miten tässä nyt edetään. Pusikon takana polun varren penkillä istui onneksi kaksi hilpeää setää, jotka pyysin lapset hakemaan. Selvempi heistä tottunein ottein kaapaisi lokin vedestä syliinsä, taltutti sen polviensa väliin ja alkoi vääntää hellästi lokin nokkaa auki. Naureskeli vain, kun lokki pyrki vähän "puremaan". Yhteistoimin saimme kuin saimmekin koukun pois lokin suusta, eikä näkyviä vammoja siitä tainnut lokille tullakaan. Ihan iloisesti se lensi pois, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Ei tosin tullut enää lähelle, kun myöhemmin sorsia ruokimme ;)

Kalansaaliin keskimmäinen hoiti rannalle perhoshaavilla. Syötiksi haavin pohjalle vähän vettynyttä leipää, ja sitten haavi veteen ja odottamaan. Ensimmäisellä kerralla nousi rannalle kaksi ruutanaa (kymmensenttisiä), jotka päästettiin luonnollisesti menemään. Toisella kerralla haavissa komeili yksi 15 sentin mittainen yksilö, joka myöskin päästettiin menemään. Ongella ei kaloja sitten tullutkaan :)

Kitinä vaimeni huomattavasti iltaa kohti. Ehkä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu. Ja kohtahan ne työtkin jo alkaa :)

 

Kädet syyhyää ja mieli kuhisee ideoita

On tämä kamalaa tämä lomailu, kun alkaa tehdä mieli tehdä kaikenlaisia asioita. Toistaiseksi olen saanut katsoa, kun mies ja isäni rakentavat autokatosta. Omiin hommiini on kuulunut lasten kaitseminen ja ruokahuolto. Molemmat sellaisia, joita on tullut tehtyä viimeinen vuosi ihan urakalla. Vaihtelua kaipaisin, jos ihan totta puhutaan.

Nyt, kun uusi talo tuntuu valmistuvan vauhdilla, olen antanut itselleni luvan suunnitella remonttia tähän vanhaan, joka toivottavasti syksyn aikana siirtyy meidän omistukseen. Uusiksi menevät kaikki pinnat. Alakerran olkkarin parketti hiotaan, seinistä revitään vanhat kangastapetit pois ja ne maalataan. Valkoisella :) Keittiö uusitaan kokonaan. Vanhat kaapistot (ok, ovat ihan ehjät ja siistit, mutta minusta epäkäytännölliset nyt, kun olen saanut niitä noin vuoden aktiivisesti käyttää) pois ja uutta tilalle. Myös tilankäyttö muuttuu. Ja yhtä seinää vähän puretaan ja toista rakennetaan vähän lisää :) Portaat yläkertaan pitää kääntää, että saadaan sinne joskus rakennettua kolmas makkari. Näin yläkerta jää lasten käyttöön, kunhan nuorinkin tuosta vähän vielä varttuu. Yläkerrassa sama juttu kuin alakerrassakin: lattia, seinät ja katto saavat uudet pinnat. Yläkerran kylppäri, alakerran pikkuvessa ja kellarin saunan pesuhuone laitetaan uusiksi ja samalla tyylillä. Ei mitään sillisalaattia tai tilkkutäkkiä enää! Kellarissa maalataan, tehdään uusi lattia ja järjestellään paikkoja. Sitten joskus :)

Pihakaan ei jää rauhaan. Haluan köynnösruusun ja nurmikkoa. Perennapenkeistä luovun, sillä niiden kanssa kävi tänä vuonna hieman ohraisesti. Hiekkalaatikon lisäksi lapsille (tai lähinnä kuopukselle) hankitaan pihaan leikkimökki. Ja haluaisin myös keinun ja pienen kiipeilytelineen - sellaisen 70-lukulaisen "puun" -  mutta tilaa on rajallisesti joten jostain joutuu karsimaan. Ajotie asvaltoidaan, että siinä voivat lapset sitten skeitata ja rullaluistella, eikä tarvitse jalkakäytävällä hurjastella. Ja sitten pihaan tulee terassi. Ihana terassi, jolla kelpaa istua ja nauttia elämästä :)

Paljon on tehtävää, kunhan vain pääsisi aloittamaan. Ensitöikseni kuitenkin taidan ostaa valkoista maalia, raspata vanhat maalit pois ulkoportaiden kaiteista ja maalata ne uudelleen. Jotain muutakin kuin perinteistä kotiäidin hommaa (ja neulomista pihalla aurinkovarjon katveessa ;) ) toivottavasti siis luvassa.

 

Kappale idylliä

Vietimme eilen mukavan ja aurinkoisen päivän appiukon vanhempien mökillä Karjalohjalla. Paikka on aivan ihana: punainen hirsistä tehty rantasauna nurmikatolla melkein veden päällä, tukeva laituri, jolta voi hypätä kirkkaaseen kalliojärven veteen, saunan takana rinne, jolla kasvaa mustikoita sinisenään. Rinteen päällä päätalo, jonka aurinkoiselle terassille ei kova tuulikaan yltä ja maisemat ovat henkeä salpaavat.

Paikan omistajat, ikimummi ja ikiukki, ovat rakkaudella paikan alunperin rakentaneet ja ylläpitäneet. Ensin ostettiin kallioinen niemenkärki, jonne sauna rakennettiin. Siellä kului useampi kesä tavallisista viikonlopuista puhumattakaan neljän pienen lapsen kanssa. Maakellarissa ruuat pysyivät viileinä ja kaasukeittimellä perheenäiti valmisti ateriat kuudelle nälkäiselle. Kun lapset kasvoivat ja tilaa tarvittiin lisää, rakennettiin saunan taakse pikkumökki. Ja kun perheen isän 50-vuotispäivä lähestyi, ostettiin tonttia lisää ja rakennettiin päätalo mäen päälle. Lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoa, mutta etenkin kesäisin kokoonnuttiin Mukulamäkeen. Saunottiin, uitiin, syötiin hyvin. Lapset perustivat perheitä taholleen, ja pian Mukulamäen rinteellä tömistivät pikkujalat ja mustikat hävisivät lasten suihin suoraan varvuista. 

Ja nyt lapsenlapsenlapset, eli nämä meidän kolme pyörremyrskyä, pääsivät kunnolla nauttimaan Mukulamäen saunasta, mustikoista ja tunnelmasta. Päätaloon tulee vesi kaivosta, ja lämmintäkin vettä saadaan. Sähköhellalla ja -uunissa valmistuvat ruuat. Tiskikone pesee mökkiporukan astiat. Ulkohuusseja on kaksi, toinen rannassa pikkumökin tuntumassa, toinen päätalon vieressä ylhäällä. Sauna lämpiää puilla vaikka koko päiväksi, vesi pumpataan järvestä pataan ja vateihin.  Televisiota ei mökillä ole, sillä sitä ei siellä tarvita. Maisemat riittävät ajanvietteeksi, jos uiminen ja lepäily alkavat kyllästyttää.

Ikimummille ja ikiukille tämä kesä on viimeinen Mukulamäessä. Paikan ylläpito alkaa olla liian raskasta, eikä mäkisessä maastossa ole kovin helppo liikkua paikasta toiseen. Nyt mietinnässä on, mitä Mukulamäelle tapahtuu. Yhteisomistusta ei kannateta, eikä paikkaa haluttaisi ulkopuolisille myydä. Isoisovanhemmat ovat asiasta luonnollisesti suruissaan. Omin käsin tehty on kuin se viides lapsi, josta on tullut kovin rakas ja osa omaa historiaa.

Riippuvuus huipussaan

Kamala tilanne: nettiyhteys pätkii eikä telkkarikaan toimi.

En kiellä olevani täysin riippumaton netistä tai telkkarista. Voisin jopa tunnustaa tykkääväni molemmista niin paljon, että silloin, kun on mahdollisuus, luen sähköpostini useampaankin kertaan päivässä. Tai päivitän facebook-statustani :) Telkkarin edessä vietän iltoja neuloen samalla. Ihanaa aivojen nollausta.

Osaan kyllä olla ilmankin. Hyvä kirja tai radio-ohjelma, ja aika kuluu siinä. Eikä nettitaukokaan tee tiukkaa - jos siitä tietää etukäteen.

Ongelma on siinä, että kun tulee paikkaan, jossa oletuksena on toimiva laajakaista ja ainakin viisi näkyvää tv-kanavaa (Ylet ja maksuttomat kaupalliset), niin angsti iskee, kun netti pysyy pimeänä ja tv samoin. Ja se jos mikä on todella ärsyttävää.

Siksi kirjoitan tätä postausta tähän aikaan vuorokaudesta: katsoin tuossa Ylen esittämän elokuvan (Valiojoukko. Ihan kelpo elokuva se oli, ja samalla nautin pari lasillista valkkaria ja neuloin kesäistä toppia valmiimmaksi), kun mikään muu kanava ei näkynyt ja netti on ollut katkolla syystä tai toisesta peräti parin vuorokauden ajan. Olin itse asiassa menossa nukkumaan n. tunti sitten, kun satuin vilkaisemaan Wlan-boksia. Hyvä, etten ääneen hurrannut, kun ADSL-valo parin päivän tauon jälkeen jälleen paloi. Ei muuta kuin kone auki ja silleen :)

Nyt onkin hyvä mennä nukkumaan, kun on saanut vieroitusoireet katkaistua ;)

 

Lomalomalomaloma!

Lomallahan lomaillaan, niih. Ainakin ilmat ovat suosineet, niin kuin lähes aina täällä Inkoon suunnalla.

Viikonpäivät ovat vain hurahtaneet ohi kaiken uimisen, syömisen, löhöilyn, neulomisen, lukemisen, ruohonleikkuun ja halonhakkuun lomassa. Ja huomaatteko, asiat tulivat tärkeysjärjestyksessä ;) Kun ilma on +25 ja enemmänkin ja merivesikin Fagervikenissä +22, niin eipä sitä oikein muuta huvita tehdä kuin pulikoida. Välillä käydään syömässä, että jaksetaan pulikoida lisää. Ja lapset ovat onnessaan. Nuorimmainenkin menee isojen perässä hyppäämällä laiturilta veteen :) Kellu-uikkarit on hyvä olla olemassa...

Hyötyliikunnan lisäksi olen kuin olenkin käynyt lenkkeilemässä. Varta vasten raahasin juoksukamat mökille, ja onhan se juokseminen ollut ihan mukavaa. Tänään sain lainata anopin sykemittaria (ja kun pääsin koneen ääreen, tilasin itselleni samanlaisen - hyvästi ylimääräiset kilot), ja totesin, että sellainen hyväntahtinen juoksu, jossa vielä jaksaa puhella, nostaa sykkeen 135-150 välille. Mainiota.

Lomaa olisi tarkoitus jaksaa koko heinäkuu. Ei tosin täällä meren rannalla, vaan myös kaupungissa. Mies on luvannut olla isäni apuna rakennushommissa, joten täytyy keksiä lapsille kehittävää tekemistä sitten, kun on sen aika. Se kehittävä tekeminen voi olla vaikka jotain tällaista:

Uuteen taloon tuotiin takkakivet mukavissa harjakattoisissa pahvilaatikoissa. Niistä omat ja naapurin lapset innostuivat tekemään "leikkimökkejä". Intoa riitti siihen asti, kunnes kaikki ovet, ikkunat ja tuuletusaukot oli sahattu pahviin. Eli n. kaksi päivää :)

"Vielä on kesää jäljellä, tulee aurinkoisia päiviä..." Näihin tunnelmiin :)