Kunnon rykäisy

Pääsinpä (miehen avustuksella) sanoista tekoihin: hankkiuduin eroon silmälaseista. Mainoslause piti kohdallani paikkansa, toimenpide oli nopea ja kivuton. Uhkakuvista huolimatta silmät ovat operaation jälkeen olleet vain hieman kuivat silloin tällöin. Kosteuttaville silmätipoille on ollut käyttöä, mutta se on pieni paha, kun ajattelee, että syksyllä saan tehdä töitä ilman, että pitää varoa rillien singahtamista salin toiselta puolelta toiselle kesken piruetin, tai että pääsen vihdoinkin lasten kanssa uimaan niin, että myös näen, missä ne mennä vilistävät. Ikänäköön operaatio ei vaikuta, mutta jos nyt saan sen kymmenenkin vuotta nauttia lasittomuudesta (ja senkin jälkeen pidän laseja vain lukiessani), niin ehkä mä kestän ;)

 

Ja kun kerran uudistumisen aloitin, niin kävin samalla kampaajalla. Sinne salongin lattialle jäikin n. 20 cm hiuksistani. Kasvavat takaisin, jos oikein ikävä tulee. Ei tosin ole vielä tullut ;)

 

Työrintamaltakin kuuluu hyvää. Lyhyet työmatkat, sopivasti haastetta ja mukavat työkaverit. Mitä muuta sitä voi toivoa? Huomenna käyn vielä tapaamisessa, jos vaikka muutama keikkapäiväkin sitä kautta onnistuisi. Tärisen innostuksesta ja haluaisin aloittaa jo nyt enkä vasta viiden kuukauden päästä. No, onneksi on tuota aikaa, sillä lasten hoitokuviot on vielä selvittämättä. Eivät päässeet siihen liikuntapainotteiseen päiväkotiin, johon hakemukset vein loppuvuodesta, joten nyt katsotaan, pääsevätkö kunnalliseen lähipäiväkotiin vai jonnekin muualle. Todennäköisesti jonnekin muualle, asuinalueemme kun on muutto- ja lapsiperhevoittoista.

 

Niin, ja talonrakennusprojekti on nyt todenteolla alkanut. Viime viikolla kaivettiin takapihalle talon paikka (tai siis kaivuri kaivoi, me katsoimme tapahtumaa lasten kanssa yläkerran ikkunasta), ja tänään miehet kävivät paaluttamassa alueen. Talopaketti tulee tontille heti pääsiäisen jälkeen, joten ehkä jo uskaltaisi alkaa suunnitella vanhan talon remonttia...

 

Loppuhuipentumana todetaan, että kyllä, kevät on tulossa :) Hyvä mieli sen kun lisääntyy lisääntymistään. Kerrankin näin päin.

 

Hokkus pokkus

Meillä on ollut jonninverran taikuutta ilmassa viime aikoina. Esikoinen kun sai joululahjaksi taikurintarvikkeet, ja nyt on kovasti innostunut illuusion tekemisestä. Mikäs siinä, onhan se mukavaa muiden hommien lomassa päästä katsomaan "taikaesityksiä" :) Samalla näkee, miten innoissaan toinen on, ja miten paljon voi lyhyessäkin ajassa oppia, kun vain on riittävästi kiinnostusta.

Tänään kylässä oli yksi koulukavereista, ja hänellekin esikoinen esitteli innoissaan uusia taitojaan. Hieman veti meikäläisellä suupieliä ylöspäin, kun lastenhuoneesta kuului: "Miten sä ton teit??" ja esikoisen riemullinen käkätys (ja laajat selitykset tempun kulusta) perään ;)

Taikuutta ei kyllä ole sitten se, että lihakset ovat tuskasen kipeät. Mitäs innostuin jälleen kerran hiihtämään Tuusulanjärven jäällä kuuden kilsan lenkin suksilla, joissa ei ollut pitoa kuin nimeksi. Jos tarkkoja ollaan, niin toisessa suksessa pitoteippiä oli jäljellä päkiästä hieman eteenpäin, kun toisesta teippi oli jo kokonaan irronnut. On selvääkin selvempää, että jalkaterät normaalisti ovat hieman enemmän ulospäin kuin normaali-ihmisellä. Sen verran paljon sain tehdä töitä lonkanlähentäjillä (että sain sukset pysymään ladulla suoraan eteenpäin). Ja lonkankoukistajat huutavat myös apua joka kerta, kun nousen istumasta seisomaan. Kiitos lipsuvien suksien, sain tehdä ihan tosissani niillä lihaksilla töitä.

Hulluutta on monenlaista. Siitä todisteena tämäniltainen kauppareissuni, jolta ostin mm. uuden paketin pitoteippiä. Jos nyt kerran hiihdetään, niin tehdään se sitten kunnolla. Saa nähdä, ehdinkö enää Tuusulanjärven jäälle näillä lumilla, vai pitääkö tyytyä sivakoimaan Lapissa Vappuna ;)

Ja minä kun elävästi muistan, miten lukion viimeisen hiihtoa sisältäneen liikuntatunnin jälkeen vannoin, etten IKINÄ enää hiihdä...

 

Kun maassa on lunta ja pakkasta

Olemme viettäneet hiihtolomaa koko perheen voimin. Sää ainakin on suosinut tänä vuonna: pikkupakkasta ja lunta on riittänyt hienosti, ja aurinkokin on useampana päivänä käynyt tervehtimässä.

Miehellä ja minulla lomasuunnitelmat menevät usein vähän ristiin. Minusta olisi mukavaa myös vain olla ja löhöillä (ja neuloa ja lukea kirjoja), mutta miehestä oikeaa lomaa on se,  kun voi tehdä kaikkea sellaista, mihin ei arkena oikein ole aikaa. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin minulla ei arkena ole juurikaan aikaa vain olla ja löhöillä, joten siinä mielessä ajatukset lomanvietosta ovat yhteneväiset.) Hän siis haluaa näin talvilomalla viedä lapsia luistelemaan, uimaan, laskettelemaan, pulkkamäkeen... Ja minua nuo suunnitelmat ihan hengästyttävät.

Mutta olemme käyttäneet tämän loman hyvin paljon miehen suunnitelmien mukaisesti. Lapset ovat olleet luistelemassa (sekä jäähallissa että luonnonjäällä), laskettelemassa, pulkkamäessä ja uimassa. Minä olen skipannut luistelut ja laskettelut, mutta kuopuksen kanssa olin pulkkamäessä ja koko perhe oltiin eilen Serenassa.

Ja kun miehestä on kyse, mitään ei tehdä vain vähän aikaa. Niinpä keskiviikkona Talmassa vierähti kahdeksan tuntia (tosin minä ja kuopus oltiin siellä vain 2,5 tuntia) ja eilen Serenassa reilut kuusi. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että itse olin melko lailla riittävän liottunut jo 3,5 tunnin uimisen jälkeen, mutta "lapset" halusivat olla pidempään...

Ai niin, ja torstaina mies vei lapset Hyrylän uimahalliin uimaan. Sanoi reissun kestävän pari-kolme tuntia. Tulivat kotiin reilun viiden tunnin kuluttua. Jep jep.

Pitkissä reissuissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kyllä minäkin silloin nuorena... Mutta n. 2,5-vuotias kuopus ei ihan jaksa veljien vauhdissa hyvistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kuopus väsyy, kitinä alkaa, ja minä väsyn siihen kitinään. No, eilinen vesipuistoreissu meni loppujen lopuksi ihan kivasti. Olimme kaukaa viisaita, ja otimme hyvät eväät mukaan. Eväshetkiä vietimme kaksi tuon kuusituntisen aikana. Lisäksi kuopus käytti kellu-uikkareita, joten vedessä telmiminen ja vesiliukumäkien laskeminenkin sujuivat molemmat hyvin ja ilman suurempia huolia. Isommat osaavat jo uida niin hyvin, että heidän välittömässä läheisyydessään ei tarvitse seistä. Tuo viisivuotiaskin.

Esikoinenkin sai hyvät naurut (ja minä kuulin mieluisan kohteliaisuuden), kun tulin hänen perässään alas vesiliukumäkeä. Ennen altaaseen molskahtamistani esikoisen minua jo siellä reunalla odottaessa altaan vieressä seisoi mies kahden poikansa kanssa. Reunalle päästyäni esikoinen hihitti:

E: Äiti, toi setä sanoi sua tytöksi!

Se mies: Joo, tota, tässä pojille sanoin, että laskeepa tuo tyttö lujaa.

E: Ja mä sanoin, ettei se oo tyttö, vaan se on mun äiti!

Minä: Heh, kiitos kohteliaisuudesta.

Että sellaista :)

 

Loma jatkuu viikonlopun yli, ja tänään siivotaan. Huomenna todennäköisesti tehdään jälleen jotain aktiivista miehen suunnitelmien mukaan. Sitä ennen pitääkin muistaa myös levätä ;)

 

 

Nyt sen keksin

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)

 

Kiikun kaakun

Isosta kerrostaloyhtiöstä pientaloon muuttaminen toi paljon muutoksia. Yksi niistä on se, että biojäte kopostoidaan omassa pihassa sen sijaan, että se kerätään bioska-pussiin ja roudataan taloyhtiön jätekatoksen bioroskikseen eikä siitä tarvitse sen jälkeen enää huolehtia.

Kompostorin ansiosta olen perehtynyt kompostointiin perinpohjaisesti. Mietin jatkuvasti sopivaa kuivikkeen määrää ja sekoitusta, että komposti ylipäätään toimisi. Olin innoissani, kun sain kompostorin kunnolla käyntiin pitkän eipäs-juupas -vaiheen jälkeen. Joka päivä kävin useaan kertaan katsomassa kompostorin lämpömittarista mieltähiveleviä lukuja: 30, 40, 45...

Kyllä harmitti, kun eilen huomasin lämpötilan taas pudonneen alle kahdenkympin, vaikka pahin pakkasjakso onkin takana. Piru vie, mitä tässä vielä pitäisi tehdä? En näköjään osaakaan tulkita kompostorini sielunliikkeitä, vaikka niin jo ehdin luulla. Vaikka mieli tekisi heittää kaikki jäte sekajäteastiaan ja siitä kaatopaikalle, niin sisu ei anna periksi. Kyllä minä sen kompostorin vielä kesytän, odotahan vain!

Aikaisemmin kompostijäte taisi olla liian märkää, nyt se on liian kuivaa - kai. Enkä millään jaksaisi alkaa lämpöisen veden kanssa läträtä. Vai pitäisikö vain odotella säiden lämpenemistä, että maatuminen käynnistyisi jälleen toden teolla...

Niin että jos jollain on vinkkejä jaettavaksi, niin kommenttilootaan niitä voi naputella. Tämä kiittäis :)

Haasteesta miestä, sarvista härkää

Kaisa haastoi minut valokuvameemiin. Pakkohan sitä on osallistua, kun kerran haastetaan :)

Ohjeet kuuluvat näin:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Tässä ohjeiden mukainen kuva:

Ja tarina kuvan takana menee näin:

Olen innokas neulomaan ja tekemään muitakin käsitöitä (tsekatkaa vaikka). Tämä kuva on otettu marraskuussa 2007, kun olin tehnyt nappeja vaille valmiiksi tällaisen nutun kuopukselle, ikää 1v1kk. Neiti oli silloin jo niin vauhdikas, etten hänestä saanut mallia, vaan turvauduin vanhaan Maija-nukkeeni, joka tässä perintökeinutuolissa seisten esittelee nuttua.

Nuttuun käytin itselle tekemästäni neulepaidasta jääneitä lankoja, Novita Wool viininpunainen. Muistelen tuskastuneeni tuon neulomiseen, jostain syystä yksinkertainen ohje tuntui tosi puuduttavalta. Kuinka ollakaan, kun vihdoinkin sain napit tuohon kiinni, kuopus piti nuttua yllään kaksi kertaa, ja sen jälkeen se jäi kaappiin. Kunnes myin sen alkukeväästä Huutopaketissa muiden 62-68/70 senttisten vaatteiden kanssa (pilkkahintaan - pahus.) Ohje on jostain Novitan lehdestä. Tai vaihtoehtoisesti Modasta. Muutosta johtuen rakkaat neulelehteni ovat edelleen yhdessä muuttolaatikossa kellarissa, enkä pääse asiaa nyt tarkistamaan...

 

Meemiin haastan puolestani Piikkarin, Petran, Jennin ja arkitehdin.

Enkä loukkaannu, jos haastetta ei oteta vastaan. Itsekin pääsääntöisesti katkaisen ketjukirjeet sen kummempia omantunnon pistoksia tuntematta ;)

 

Päivänpolttava puheenaihe

Paljon puhutaan kotihoidosta ja päiväkotihoidosta niin, että ne asetetaan vastakkain. Eri tilaisuuksissa ja eri foorumeilla sama vastakkainasettelu jatkuu. Heitänkin kysymyksen: miksi ei voitaisi ajatella, että päiväkotihoito ja kotihoito ovat samalla puolella, hoitamattomuutta (tai välinpitämättömyyttä) vastaan? Tarkoitushan on kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia, oli hoitopaikka sitten koti tai "laitos".

Tänään leikkikoulun jälkeen jäin muiden äitien kanssa vähäksi aikaa juttelemaan, kun lapset leikkivät lumikasassa. Tuli puheeksi tämä lasten hoito, yllätys yllätys. Nythän on niin, että keskimmäisen ikäisiä ei juuri täällä kotihoidossa enää ole. Suurin osa n. viisivuotiaista on päiväkodissa, joko osapäivä- tai kokopäiväpaikalla. Ja silti kunnalliset leikkikoulut (kaikki viisi) ovat ihan täynnä. Onhan kolme tuntia kerrallaan kolme kertaa viikossa enemmän kuin ei mitään. Ja se leikkikoulu, missä keskimmäinen on, on tosi huippu. Mutta miksi ei voisi olla tarjolla jotain muuta? Tai edes jotain niille nuoremmille kotona hoidettaville sisaruksille? Leikkikouluun pääsee vasta kolmevuotiaana. Kuopus, n. 2v4kk haluaisi myös mennä leikkikouluun. Hänelle sen sijaan on tarjolla toimintaa vain vanhempien seurassa. Ja nyt joku sanoo, että niin pienen pitääkin olla jomman kumman vanhemman kanssa. Joo, kertokaa se kuopukselle.

Aikoinaan edellisessä paikassa asuessamme isommat lapset olivat päiväkodissa kuopuksen jo synnyttyä. Olin siis kolmena päivänä yksin kotona vain vauvan kanssa, ja minä, itsekäs ja huono äiti, vein vanhemmat lapset kavereiden kanssa leikkimään päiväkotiin. Ei siinä mitään, ihan hienosti meni se kolme kuukautta, jonka nuo äitiyslomani aikana siellä olivat, mutta hieman otti päähän se päiviksen henkilökunnan vihjailu siitä, että lasteni oli niin vaikea päästä viikkotoimintaan sisään, kun olivat vain kolmena päivänä paikalla. Ja tätä kun olin kuunnellut jokusen kerran, alkoivat lapsetkin jo sanoa, että päiviksessä on tyhmää, kun ei kukaan enää leiki heidän kanssaan. Ei muu auttanut, kun ottaa lapset kotihoitoon. Onneksi sain esikoisen kuudeksi tunniksi (2 x 3h) seurakunnan kerhoon. Keskimmäinen sai tyytyä yhteen 1,5 tunnin kerhosessioon viikossa. Muun ajan hengasimme kotipihassa. Satunnaisesti piipahdimme avoimessa pk:ssa, mutta sielläkin oli lähinnä niitä juuri kävelemään oppineita äiteineen.

Ja tuo sama tilanne jatkuu yhä. Puistoissa tuntuu käyvän vain sellaiset alle kaksivuotiaat äiteineen. Niistä ei ihan hirveästi ole seuraa kohta viisivuotiaalle, kun ei hän aina jaksa pikkusisaruksensakaan kanssa leikkiä. Ja koska leikkikoulu on kaupungin toisella laidalla, kaikki leikkikoulukaverit käyvät kotipäivinä ihan muissa puistoissa kuin me.

Mikä sitten olisi ratkaisu tähän tilanteeseen? En minä tiedä! Kunhan ei vain aina tuota ikuista vastakkainasettelua, josta kukaan ei mitään hyödy.

 

Todellista hyötyliikuntaa

Olen tainnut tehdä henkilökohtaisen ennätyksen kävelyssä, kun kahden viimeisen päivän aikana olen kävellyt yhteensä noin kahdeksan tuntia. Auto vietiin huoltoon eilen aamulla ja haettiin tänä iltana, ja keskimmäisen kerhomatkat taittuivat kävellen. Lisähaastetta ja -rasitusta toi koitokseen mukaan kuomurattaiden lykkiminen, kyydissä kuopus ja seisomalaudassa keskimmäinen - jonka tosin laitoin kävelemään kaikki ylämäet, joita kerhomatkalla piisasi.

Sattuneista syistä keskimmäisen kerho sijaitsee suunnilleen pikkukaupungin vastakkaisella laidalla. Eilen, kun lumi oli teillä jo sopivasti tamppautunut, tuohon noin kolmen kilometrin matkaan meni 20 minuuttia. Tänään, kun maassa oli aamulla reilut 5 cm uutta lunta, matkaa tarvottiin 35 minuuttia. Ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen, yyyyyyylämäkeen, alamäkeen... Kotimatkat kestivät molemmilla kerroilla 45 minuuttia, kun ei ollut oikein mihinkään kiire (paitsi syömään). Vertailun vuoksi autolla samaan matkaan menee maksimissaan 10 minuuttia suuntaansa.

Keskimmäisen kerhopäivä on kolmituntinen. Meno- ja paluumatkan lisäksi kävelin sitten kuopus rattaissa ympäri kotikaupunkia asioilla. Puistossakin kävimme, ja sielläkin sain kävellä, kun mm. vedin kuopusta pulkan kyydillä mäkeen. Kotona tuon kolmituntisen aikana ei oikein olisi ennättänyt käydä.

Olen niiiiin onnellinen, että huomenna saan hoitaa kerhomatkat autolla ajaen. Tämä ilta menikin lonkankoukistajia ja hamstrinkeja venytellessä. Onneksi oli jooga. Jos sitä vaikka huomenna pääsisi sängystä ylös ilman kamalaa nitinää...

 

Rentoa vai ei

Viikonloppu mennä hujahti. Olin varautunut perusmeininkiin. Siis sellaiseen, että arki ei eroa viikonlopusta millään tavalla. No, toisin kävi.

Lauantaina mies lähti ensin lasten kanssa jäähalliin luistelemaan puoli yhdeltätoista. Minä nautin aamiaisen pitkän kaavan mukaan ja luin päivän lehdenkin hartaudella. Jäähallilta mies meni lasten kanssa isällään käymään, ja kävi vähän ennen kahta pikaisesti kotona. Esikoinen vaihtoi vaatteet ja valmistautui kaverisynttäreille ja kuopus kannettiin autosta sänkyyn nukkumaan. Minä jäin kotiin hengaamaan ja kuopuksen unta vahtimaan, kun mies vei esikoisen synttäreille ja lähti keskimmäisen kanssa käymään kaupassa. Kun synttärit loppuivat, mies haki esikoisen ja kävi kodin kautta hakemassa mukaansa kuopuksen ja uimakamat. Jotta ei ihan tylsistyisi, vei lapset vielä uimaan pariksi tunniksi.

Tuntui todella ihmeelliseltä olla käytännössä yksin kotona lähestulkoon koko lauantain. Lapsia näin aamulla ja uudelleen paremmin vasta illalla puoli seitsemän aikaan.

Sunnuntaina minulla oli sitten oma meno puolesta päivästä alkuiltaan ja mies jäi kotiin lasten kanssa.

Ei siinä mitään, oli tosi kivaa olla vapaana hoitovastuusta (ja keittiöhommista, kun rakas äitini huolehti sen puolen - miehenkin onneksi), mutta mikä ihme siinä on, että tällaisen viikonlopun jälkeen on todella syyllinen olo?? Tuntuu ihan väärältä jättää lapset isänsä hoitoon näin pitkäksi aikaa. Onhan mies arkisin päivät töissä ja kaipaa varmaan itsekin vähän vapaa-aikaa....

Ja sitten muistan, että niin, olen minäkin arkisin töissä, vaikka työ onkin kotona hääräämistä ja lasten perään katsomista. Ja kyllä minäkin siitä ansaitsen vapautusta aina silloin tällöin. Mutta silti on syyllinen olo. Aivan käsittämätöntä.

* *

Yritin karistaa itsesyytökset mielestäni keskittymällä iloisempiin asioihin, kuten vauvaonnittelukorttien askartelemiseen. Vähän helpotti (mutta ei paljon) :)

 

Parasta huumetta

Kun ei lupaa mitään, ei tarvitse stressata tai pettyä.

Olen Uudenvuodenpäivästä lähtien käynyt yhtä päivää lukuunottamatta kävelyllä joka ilta. Paahdan menemään yleensä äitini kanssa kolme varttia tai tunnin. Kelit ovat suosineet, mitä nyt eilen illalla tuli lunta vaakatasossa. No, se oli kuin olisi lisännyt painoja punttiksella, ei sen kummempaa :) Itse punttikselle en ole vielä saanut itseäni vietyä. Ensinnäkin mietin sitä rahanmenoa, toisekseen siihen pitäisi varata aikaa enemmän kuin nyt on mahdollista ja kolmannekseen jos olen ihan rehellinen, niin en ole punttisihmisiä. Jumppa ei ole minun heiniäni. Sen sijaan ilosta kiljuen lähtisin treenaamaan balettisalille vaikka joka ilta, jos se olisi minusta kiinni.

Nyt, kun intoa vielä riittää ja kävely tuntuu omimmalta tavalta lisätä liikuntaa, ei hirveästi kiinnosta lisätä velvollisuuksia tästä. Ai niin, ja onhan mulla se jooga, kerran viikossa. Tosin sekin alkaa vasta puolentoista viikon kuluttua, mutta nyt onkin mahdollista piirtää toinenkin rasti seinään: olen joogannut kotona illalla! Siihen meni kolme varttia, ja vain yksi asana unohtui välistä. Ansaitsin taputukset selkään :) Kovin pitkä ei tekemäni sarja tosin ole, kun kyseessä on alkeistaso. Käsittääkseni sillä tarkoitetaan ensimmäisen sarjan ensimmäisiä asanoita, seisten noin yhdeksän ja istuen vaatimattomat kaksi. Ja loppuliikkeet ilman päälläseisontaa ja siltakaarta.

Liikunnan lisäämisen ongelma on alati kasvava aikapula. Liikunta vie ennestään vähäistä aikaani. Lisäksi se väsyttää, eli yökukkumiset ovat selvästi vähentyneet (mikä tietysti on hyvä, kun tulee nukuttua hieman enemmän kuin keskimäärin 5-6 tuntia yössä). Ongelma on siinä, että haluaisin ehtiä neuloakin ja hoitaa itselleni tärkeän yhdistystoiminnan juttuja. Kaikkea ei voi saada ja aina ei voi voittaa, joten nyt hommat hoituvat ikään kuin vuoroissa.

Ja ajatelkaa, tänään olisin voinut olla käymättä reippaalla kävelylenkillä, mutta en raaskinut jättää sitä väliin. Olen niin ylpeä itsestäni, ettei tosikaan :) Saa onnitella ;)