Gallupintynkää hiekkalaatikolla

Tämänaamuisen ulkoilun puheenaiheet pihan muiden äitien kanssa koskivat - yllätys yllätys - lapsia. Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tietää, miten muut äidit hoitavat tämän lastenhuoneensiivoushomman. Meillä se nimittäin takkuilee ihan kybällä.

Muutama kuukausi takaperin kerroin meidän uusista säännöistä, jotka diktaattorin ottein ajoin läpi. Ne säännöt eivät oikein toimineet, koska meillä niin harvoin käy vieraita. Lelut kyllä pysyvät lastenhuoneessa, ja osaan edelleen vetää oven kiinni, jos kaaos häiritsee. Mutta lasten mielenkiinto siivousta kohtaan on hyvin satunnaista. Mies päätti sitten muuttaa sääntöjä joiltain osin. Suurin muutos on se, että lastenohjelmia ei katsota ennen kuin lastenhuone on siisti. Siinä on hieman enemmän porkkanaa, kuin tuossa vieraiden tulemisessa.

Pienellä, neljän äidin otannalla toimivin keino hoitaa lastenhuoneen siivous on kiristys (tai lahjonta - riippuu varmaan näkökulmasta). Niin kuin meilläkin. Eräs äiti kiristää ulkoilulla ja nukkumaanmenolla. Ei toimisi meillä. Jos sanoisin, että ulos lähdetään vasta, kun lastenhuone on siisti, olisimme varmaan sisällä viikkojakin yhtä soittoa. Ja jos sanoisin, että nukkumaan ei mennä ennen kuin lastenhuone on siivottu, nämä meidän mukulat kukkuisivat hereillä puolille öin ihan varmasti - ja nukahtaisivat (tosin ilman hampaiden harjausta ja iltasadun lukemista) ennen kuin lastenhuone on siivottu.

Sitten on vielä se hyväksihavaittu keino, että kerätään levällään olevat lelut jätesäkkiin ja viedään säkki varastoon. Usein siinä vaiheessa, kun äiti alkaa lappaa leluja pussiin, lapset innostuvat siivoamisesta. Aina ei vain itse jaksaisi aloittaa tuota lelujen keräämistä, vaan pienessä mielessään sitä toivoisi, että lapset hoitaisivat homman ensimmäisen, normaalilla äänellä esitetyn pyynnön jälkeen.

Sattuu ja muisteloita

Mistä aloittaisin? Edellisen postauksen jälkeen tapahtui erinäisiä asioita, ja kovasti tekisi mieleni sanoa: "Mitäs minä sanoin!". Sitä en kuitenkaan tee.

Lauantai-ilta jatkui mukavana Pelasimme useamman erän Unoa. Sitten oli tarkoitus alkaa tehdä banaanirahkaa iltapalaksi, kun sattui: Kielloista huolimatta ("Älkää juosko sisällä!", "Kävelkää!", "Ulkona voi juosta, sisällä ei." "Nyt riittää tuo riehuminen!!") esikoinen ja keskimmäinen leikkivät kilpajuoksua pienessä asunnossamme. Leikki loppui siihen, kun keskimmäinen kaatua mäiskähti mahalleen ja löi päänsä johonkin (itse näytti lyöneensä päänsä ovenkarmiin). Tuloksena noin tuuman mittainen ja melko syvä haava keskellä otsaa. Rahkan tekeminen loppui alkuunsa, kun mies lähti vertavuotavan (laitettiin laastari) lapsen kanssa Peijaksen sairaalan päivystykseen. Noin tunnin kuluttua tulivat kotiin. Tikkejä ei ollut tarvittu, vaan "lääkärisetä" oli liimannut haavan umpeen. Epäilen syvästi, oppivatko lapset tuosta mitään... *huoh*

Eilen illalla - itse asiassa samaan aikaan, kun keskimmäinen oli paikattavana Peijaksessa - satuin tsekkaamaan telkkariohjelmat teksti-TV:stä. Pysähdyin, kun huomasin uutisen Juice Leskisen kuolemasta. Olen aina tykännyt Juicen biiseistä, vaikka olenkin hieman liian nuorta ikäluokkaa, kai. Viidestoista yö oli eka biisi, jonka opin soittamaan kitaralla :) Sen jälkeen tulivat tutuiksi mm. Syksyn sävel, Kaksoiselämää, Marilyn, Sika ja Juankoski Here I Come. Niitä en kaikkia tosin kitaralla soittanut, mutta lauloin mukana, kun niitä radiosta kuulin. Jossain vaiheessa menin ja ostin Juicen tuotannon (öh, pintaraapaisu vain) kokoelmalevyn, ja sitä olen satunnaisesti kuunnellut. Niinhän se on, että jokainen meistä kuolee aikanaan, ja muistot vain jäävät.

Tuossa kun äsken luin Hesaria, huomasin, että tänään tulee Teemalta Matthew Bournen "Pähkinänsärkijä". Satuinpa sen näkemään vuonna 1995 Sadler's Wells -teatterissa erään ystäväni kanssa. Istuimme piippuhyllyllä ja nauroimme niin, että meinasimme pudota penkeiltä. Erittäin hauska - ja toki paikoin myös erittäin taidokas - baletti :) Jos miesten esittämä "Joutsenlampi" on yhtään tuttu, niin kerrottakoon, että "Pähkinänsärkijä" oli ensin. Tyyliltään nuo baletit eivät välttämättä ole sellaisia, että niistä kaikki pitäisivät. No, eiväthän kaikki nyt voi mitenkään kaikesta pitää... En minäkään noita suoranaisesti ylistä, mutta niin kuin missä tahansa baletissa, noissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Meillä ei ole Teemaa (kun ei ole digiboxiakaan), joten jää tänään Pähkinänsärkijä väliin. Joutsenlammen olen nähnyt sekä livenä että tallenteena, ja livenä se oli huomattavasti parempi. Ihmettelen suuresti niitä kuvausohjaajia, jotka tykkäävät kuvata vain tanssijoiden kasvoja tai jalkateriä. Kokonaisuus se on, mikä pitää näyttää! Huonosti kuvattua balettia on äärettömän turhauttava katsoa, mielestäni.

Olisikin mukavaa päästä pitkästä aikaa balettiin! Tai teatteriin. Tai elokuviin. Ehkä joskus taas... 

Lauantaipäivää

Harmaa lauantai. Jee.

Esikoinen ja keskimmäinen mm. maalasivat vesiväreillä, juoksivat ympäriinsä, söivät namia, leikkivät Geomag-magneeteilla, katsoivat lastenohjelmia, piirsivät, leikkivät pikkuautoilla ja tappelivat ennen kuin mies päätti, että nyt riittää, ja ohjasi lapset hellästi mutta jämäkästi pihalle :)

Minä olen istunut koneella lähes koko päivän. Melkein häiriöittä olen saanut pakertaa. En kerro mitä :) Työn alla on myös tuplalapaset, ja niistä tulee todella hyvät. Pukinkonttiin vain! Noita tehdäänkin muutamat vielä lisää...

Huomenna saatettaan lähteä maalle. Esikoinen olisi halunnut sinne jo tänään, koska siellä on kerrossänky. Kovasti tänne kotiinkin hingutaan kerrossänkyä, miksiköhän... ;)

Täytyy käydä pikaisesti vielä kaupassa. Ilta kaipaa siideriä ;)

No niin

Mitäs tässä ollaan oltu jo hereillä... jotain puolitoista tuntia, ja jo olen saanut tarpeekseni. Esikoisen kuumeesta ei ole tietoakaan, ja meno on sen mukaista. Haasteena onkin nyt saada nuo kaksi pyörremyrskyä pihalle. Siellä on tilaa juosta, riehua ja huutaa. Kun ei oma pää kestä tätä menoa sisällä. Kaikki, mitä noille sanoo, valuu pois kuin vesi hanhen selästä. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kaikuu kuuroille korville. Ei siis mene jakeluun sitten millään.

Lisää ei-niin-hyviä uutisia: esikoisen eilisiltainen kuume teki sen, että eivät leikkaa kitarisoja maanantaina, niin kuin oli tarkoitus. Tylsä juttu. Epäilen, tokko esikoinen koskaan on niin terve, että saavat operoitua...

Tästä jatketaan.

Ihana talvi kaikkine lieveilmiöineen

Marraskuu vetelee viimeisiään, ja lumet sulivat jo. Hauskaa. Vesisade joulun alla piristää valtavasti. Harmaus on ankeaa, eivätkä lapsetkaan viihdy pihalla omien sanojensa mukaan ("Äiti, pihalla on tosi tylsää"), vaikka pian sinne päästyään tuota ei kyllä uskoisi. Lumettomuudessa on se ikävä puoli, että vaatteet kuraantuvat. Siis lasten. Vaikka kuinka on ReimaTeciä, niin kuraantuvat ne silti. Eli kurahousut ovat jälleen käytössä. Niiden likaantuminen noin viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapset ovat ulko-ovesta päässeet pihalle, ei ole niin ikävää.

Olin tykkänään unohtanut, miten mälsää (ihan totta, käyttääkö kukaan enää tuota sanaa??) talvessa on se, kun joku on koko ajan kipeänä. Mieletön tsäkä, että tällä hetkellä meidän huushollissamme ei ole yhtäkään kaksijalkaista, joka ei niiskuttaisi, yskisi, kähisisi tai muuten vain voisi hieman heikosti.

Kovin olin kuvitellut ääneni käheytymisen johtuvan siitä, että joudun usein turhankin kovaäänisesti opastamaan esikoista ja keskimmäistä. Äänihuulet ovat edelleen kyhmyttömiä: flunssa se on, mikä äänen käheyttää. Kuuma juotava on totisesti tehnyt kauppansa. Teen, kaakaon ja glogin voimalla saan edes jotain pihinää aikaiseksi. Yritä siinä sitten kuulostaa uskottavalta, just.

Esikoinen aloitti yskimisen tiistaina. Tänä iltana hän iltaruuan jälkeen ilmoitti menevänsä nukkumaan (!). Syy oli harvinaisen selvä: korkea kuume ja pääkipu. Näin. Maanantaina olisi luvassa se kitarisaleikkaus, joka siirtynee hamaan tulevaisuuteen. Juuri tätä varten se leikkaus oli tarkoitus tehdä, muun muassa. Kökkö tsägä.

Keskimmäisen nuha alkaa olla helpottamaan päin. Se ei tosin estä yskänkohtauksia eikä käheä-äänisyyttä. Mikään noista ei luonnollisesti menoa haittaa. Haittaisikin, edes vähän.

Vauvaa minun käy jo sääliksi. Toinen räkis menossa pienellä. Kovasti rohisee jossain syvällä, mutta mitään ei vain tule ulos. Rohina ei haittaa niin pitkään, kun hän saa olla pystyasennossa. Jälleen ylistän kantoliinaa :) Heti, kun vauvan kallistaa vaakatasoon (ts. nukkumaan muualle kuin liinaan), hän herää - väsyneenä - ja rohina on tosi kovaa. Tämä tietää mukavia öitä keinutuolissa... *haukotus* Ei ole kivaa, kun noin pieni on nuhainen. Onneksi syöminen onnistuu, joten siitä ei ole huolta.

Jos hyvä tuurini jatkuu, niin taudit helpottavat joskus keväällä - viimeistään. Tämä puoli talvesta ei totisesti ole lempparini.

Shokkihoitoa

Vauvanhoitoa ja vauvan kanssa olemista olen tässä jonkin aikaa pohtinut. Kun on niitä vauvanhoito-oppaita ja vauvakirjoja, ja sitten on niitä vauvoja, jotka eivät ole kyseisiä kirjoja lukeneet. Opetukset ja oppilaat eivät siis aina käy yksiin...

Sekä esikoinen että keskimmäinen olivat molemmat kantoliinalapsia. Esikoinen enenevässä määrin sitten, kun olin tajunnut, ettei ole mitään järkeä lykkiä tyhjiä vaunuja pitkin maita ja mantuja, kun vauva viihtyy kantoliinassa ja tekee selväksi, että sinne hän myös haluaa. Kun olin ennen esikoisen syntymää kuullut ja lukenut niistä vauvoista, jotka vain nukkuvat ja syövät, olivat ensimmäiset 6-12 viikkoa esikoisen syntymän jälkeen melkoista shokkihoitoa: vauvani ei käyttäytynyt ollenkaan siten kuin kirjoissa kerrottiin! Tai no, kyllä hän nukkui, mutta pääasiassa minussa kiinni. Jos yritin laittaa häntä nukkumaan vaunuihin/pinnikseen/jonnekin muualle, hän heräsi noin viiden minuutin kuluttua kiukkuisena kuin ampiainen. Onneksi oli kantoliina! Keskimmäisen kanssa en edes yrittänyt vaunuja/pinnistä, vaan hän sai olla ja nukkua kantoliinassa. Kantaminen tosin väheni dramaattisesti heti sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään kahdeksankuisena. Eikä siinä vaiheessa tarvinnut enää toista nukuttaakaan liinaan :)

Tämä kuopus on jälleen täysin liinavauva. Päiväunet vetelee sujuvasti kyydissä, yöunille myös nukahtaa liinaan. Vaikka tämän tiesin (siis 9kk mahassa, toiset 9kk sylissä), niin melkoista shokkihoitoa tämä on silti. Onneksi en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Liinailu on asennekysymys. Jos henkisesti hyväksyy sen, että liina on päällä suurimman osan vuorokaudesta, että vauva on liinassa suurimman osan vuorokaudesta, että vauva liinassa voi käydä vessassa/tehdä ruokaa/neuloa/surffata netissä/askarrella joulukortteja, niin kaikki menee hienosti. Kyllä se kantaminen jossain vaiheessa loppuu :)

Muutamat tuttavat ovat kummastelleet sitä, ettei vauva viihdy oikein missään muualla kuin liinassa. Minulle eivät ole ääneen sanoneet näitä kantamiseen (ja miksei muuhunkin vaistovanhemmuuteen liittyviin juttuihin) niitä klassisia: opetan vauvan liian hyvälle (onko se edes mahdollista kohtuolon jälkeen?), se ei ikinä opi itsenäiseksi (en usko, kahden aikaisemman liinavauvan kokemuksella), hajoitan selkäni jatkuvalla kantamisella (höpö höpö, saavatpa vatsalihakset hyvää treeniä, sillä niillä minä itseni ryhdissä pidän, en selkälihaksilla), syliä ei riitä kahdelle muulle lapselle (puppua tämäkin, kyllä riittää, kun panen riittämään - ja jäähän tässä kädet vapaiksi), vauva ei ikinä opi itse liikkumaan, kun sitä aina vain kannetaan (hah, ovat nuo aikaisemmatkin oppineet liikkumaan - ja vielä keskimääräistä aikaisemmin).

Myönnän kuitenkin, että ne hetket, kun saa olla ilman vauvaa iholla, ovat luksusta :) Viikon kohokohta tuntuukin usein olevan se, kun pääsen kauppaan/roskikselle/pyykkitupaan ilman vauvaa. Toisaalta, onhan se mukavaa olla tarvittu ;)

Mikä on oikea ikä?

Meillä on keskimmäisen iltasatukirjana parhaillaan sellainen kirja, joka on selkeästi seitsemänkymmentäluvulta. Kirjan nimeä en juuri tähän hätään muista, mutta siinä on lyhyitä lukuja, joissa on usein pääosassa Antti 3v ja Anu 4v. Antilla on vanhempi veli, Seppo, joka on jo koulussa. Antin äiti on kotiäitinä ja isä käy töissä. Antti ja Anu asuvat kerrostalossa, ja kirjan kannesta päätellen taloyhtiö voisi ihan hyvin olla tämä meidän :)

Hyvin monessa tarinassa Antti ja Anu ovat keskenään. Joko pihalla tai jomman kumman kotona, kun äiti/äidit ovat kaupassa tai pyykkituvassa tai jossain. Sellaista se varmaan oli 70-luvulla, ja vielä 80-luvullakin. Itse muistan käyneeni lähikaupassa varsin nuorena, alle kouluikäisenä. Minulla oli kauppalista, jonka annoin tutulle kassatädille, ja hän sitten keräsi koriin ne muutamat ostokset, jotka listalla oli.

Esikoinen on vajaan kahden viikon kuluttua viisi, ja keskimmäinen nyt 2v8kk. Esikoista en vielä päästäisi yksin kauppaan, vaikka lähikauppa onkin tosi lähellä. Nyt pohdinnan alla on se, uskallanko päästää keskimmäisen pihalle leikkimään ilman aikuisen valvontaa. Kovasti mietin, onko hieman alle kolmivuotias jo "valmis" leikkimään pihalla ilman, että minä tai mies seisomme siellä mukana. Esikoinen alkoi olla yksin pihalla sinä kesänä, kun hän oli 2,5-vuotias. Ensin muutamia minuutteja kerrallaan, sitten yhä pidempiä aikoja. Nykyään ei ole ollenkaan outoa, että hän on pihalla yksin (siis ilman aikuista, kavereita siellä usein on samaan aikaan) pari-kolmekin tuntia kerrallaan. Piha on suojainen, neljän talon ympäröimä. Parkkipaikka on yhden talon takana, päättyvä tie samoin. Autot harvoin tulevat pihaan asti. Leikkialue on hyvä ja toimiva. 70-luvulla ei olisi varmaankaan ollut yhtään outoa päästää alle kolmivuotiastakin tuohon ilman aikuista. Kun pihaan on kuitenkin näkö- ja kuuloyhteys keittiön ja makkarin ikkunoista. Silti emmin.

Nyt tuota pihallaoloa on harjoiteltu. Viimeeksi tänään. Esikoinen ja keskimmäinen olivat ensin kahdestaan, vähän myöhemmin pari muuta viisivuotiasta tuli pihaan myös leikkimään. Seurasin touhuja ikkunasta, ja hienosti näytti sujuvan. (Mitä nyt keskimmäinen oli jossain vaiheessa kiskonut hanskat pois käsistä, mutta se on pientä.) Siitä huolimatta tunsin syyllisyyttä: vain huono äiti laittaa alle kouluikäiset keskenään pihalle leikkimään.

Mikä olisi se oikea ikä olla pihalla ilman aikuista? Mikä olisi oikea ikä päästää lapsi kauppaan lyhyen ostoslistan kanssa? Jälkimmäiseen taitaa olla vielä aikaa, mutta ensimmäistä voisi varmaan jatkaa tästäkin eteenpäin. Nyt kun on pää avattu... 

Kaksi takana, kolme edessä

Juhlaurakka on lähes puolivälissä. Tai no, miten määritellään puoliväli tässä tapauksessa? Anyway, vauvan ensimmäinen juhla on nyt vietetty. Hääräämisen puolelle meni meikäläisellä, mutta niinhän se aina tällaisissa tilaisuuksissa. Onneksi oli äiti ja sisko auttamassa, niin hommat sujuivat hieman joutuisammin. Siis kun juhlan piti alkaa klo 13 ja vielä varttia vaille oli täytekakku koristelematta, minä ilman meikkiä ja juhlavaatteita, kastepöytä laittamatta ja imuri esillä eteisessä.

Koska mies ei kuulu kirkkoon eikä juurikaan halua kirkossa käydä, olemme päätyneet siihen, että lapset kastetaan kotona. Kuinka ollakaan vauvan kasteen suoritti sama pappi, joka esikoisenkin otti seurakunnan jäseneksi. Hän kun sattui molemmilla kerroilla olemaan päivystäjänä.

Vaikka päivä olikin touhuja täynnä ja melkoisen rankkakin, itse juhlat menivät todella hyvin. Vauva oli hereillä ja tyytyväinen kastetoimituksen ajan, ja lähinnä katseli ympärilleen. Vieraita tällä kertaa oli noin parikymmentä, ja nyt ruokaakaan ei jäänyt niin paljon yli kuin kolme viikkoa sitten.

Nyt voinkin sitten alkaa miettiä esikoisen viisivuotissynttäreitä. Niitä juhlitaan kahden viikon kuluttua. Onneksi silloin riittää, että hommaan tarjottavat. Itseäni minun ei onneksi tarvitse koristella millään tavalla.

Ihmiskokeita

Esikoisella taitaa olla meneillään jonkin sortin tahtokausi. Tai muuten vain testailee, mitä me miehen kanssa olemme miehiämme. Tai harjoittelee sosiaalisia taitoja. Tai jotain. Ei siinä mitään, harjoitelkoon ja testatkoon, mutta hieman alkaa jo väsyttää tämä jokapäiväinen (tai lähinnä -iltainen) rumba.

Ensimmäinen koe: Taustatiedoiksi kerrottakoon, että en liiemmin viihdy keittiössä kokkailemassa. Meillä myös on ruoka-ajat (ei tosin kovin tiukkasti kelloon sidotut), myös tuosta edellisestä johtuen. Sääntö on, että jos poistuu pöydästä (leikkimään) kesken ruokailun, on se merkki minulle, että ei haluta enää syödä, ja voin korjata ruuat pois. Seisovaa pöytää en ala pitää. Nyt useampana iltana - kun kaikki olemme sopivasti väsyneitä - esikoinen on aloittanut mystiset kokeensa. Ensin hän kiittää ruuasta ja vakuuttaa masun olevan täynnä. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin, kun ruuat on jo korjattu pois, hänellä onkin ihan kuolemannälkä ja ruokaa pitäisi saada heti nyt. Vaikka siinä tilanteessa, kun toinen huutaa kuin hinaaja "Mul on nälkä!", yrittää selittää, että ruoka-aika meni jo, niin eipä tuo tajuntaan mene. Niinpä meillä naapuritkin kuulevat, kun joku on "kuolemassa nälkään". Hieman noloa. Usein tämä tapahtuu iltapalalla, ja yleensä juuri ennen hammasten pesua ja nukkumaan menoa. En välittäisi kilpailla siitä, kumpi tilanteen voittaa. Siitä huolimatta olen erittäin tyytyväinen siihen tapaan, millä olen näistä kokeista selvinnyt. Siis rauhallisesti, matalalla äänellä puhumalla, samaa yksinkertaista asiaa hokemalla. Supernanny ja Keijo Tahkokallio saisivat olla minusta ylpeitä, niin hienosti olen pitäytynyt itselleni asettamissani rajoissa :) (Vaikka olenkin Tahkokallion kanssa eri mieltä siinä, että aikuisen kuuluu voittaa kaikki ottelut. En minä ainakaan jaksa otella jatkuvasti, yhteispeli on huomattavasti mukavampaa.)

Toinen koe: Esikoinen testaa, toimiiko seuraava kuten hän on ajatellut. Kun pyydän häneltä jotain, hän sanoo tekevänsä "kaiken mitä sä äiti pyydät" jos teen ensin mitä hän pyytää. Lähes poikkeuksetta hän pyytää sellaista, mitä en voi antaa, kuten uusia leluja, erivapauksia (namia ennen ruokaa - vaikka ei sekään ole kovin paha juttu) tai ööh... periksi. Tämäkin koe on kannaltani katsottuna erittäin onnistunut, esikoisen kannalta ei-niin-onnistunut. Ihan niin johdonmukainen en ole, kuin mitä kasvatuspsykologit ehkä neuvovat, sillä jos perustelu on järkevä, niin miksi en saisi muuttaa kantaani. Siinä sitä lapsikin oppii, että joistain asioista voi aina vähän joustaa ;)

Kun esikoinen tänä iltana oli jo makkarissa ja kiljui vuoron perään "Mul on nälkä!" ja "Mä haluun iltasadun!", toimin kuin esimerkillinen vanhempi konsanaan. Menin huoneeseen ja kerroin Opettavaisen Tarinan auringosta, tuulesta ja miehestä. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti :)

Aurinko ja tuuli näkivät miehen kävelevän maantiellä paksu pomppa päällään. Tuuli haastoi auringon kilpaan siitä, kumpi saa nopeammin riisuttua mieheltä pompan pois. Tuuli aloitti varmana voitostaan. Jos puhallan tarpeeksi kovaa, miehen on ihan pakko riisua takkinsa pois, tuuli ajatteli. Tuuli puhalsi ja puhkui, mutta pomppa ei lähtenyt miehen päältä pois, vaan sen sijaan mies kietoi vaatekappaletta yhä tiukemmin päälleen. Aikansa puhkuttuaan tuuli myönsi tappionsa, ja niin oli auringon vuoro.  Aurinko aloitti kepeästi, ja lämmitti ensin vain vähän. Pikku hiljaa se lisäsi lämmön määrää, ja lämmön lisääntyessä mies ensin avasi takkinsa kunnes oli niin kuuma, että hänen oli se riisuttava. Aurinko oli voittanut kisan. :)

(Jos tarinan opetus ei ihan auennut, sitä voi kysellä tarkemmin kommenttilootassa. Esikoisen tuo tarina ainakin sai mietteliääksi ;) )

Kirjain kerrallaan

Esikoinen opettelee lukemaan. Tai niin epäilen. Hän kyselee monta kertaa päivässä, millä kirjaimella mikäkin sana alkaa. Tyyliin: "Äiti, millä kirjaimella alkaa 'kakka'?" Kun vastaan, että koolla, niin seuraavaksi esikoinen luettelee liudan muitakin koolla alkavia sanoja. Lisäksi hän tapailee kovasti kirjaimia myös kirjoittamalla. Olikin erittäin hellyttävää lukea isänpäiväkortista miehen nimi esikoisen omin käsin kirjoittamana :) Ja nimen vielä tunnisti :) Omassa nimessään hänellä onkin haastetta, kun siinä on kirjaimia vaikka muille jakaa. Mutta sekin sujuu.

Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi hän ilmeisesti opettelee laskemaan. Yksinkertaiset yhteenlaskut sujuvat jo hienosti, samoin vähennyslaskut. Ja osaa myös laskea, monta palikkaa on rivissä tms. triviaalia :) Keskimmäinen yrittää kovasti perässä, ja luettelee erittäin kovalla äänellä: "yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kuusi, viisi..." :)

Hassua, miten ylpeäksi sitä voikaan itsensä tuntea, kun omat lapset oppivat uusia juttuja :)