Kisassa mukana

Tämä oli jälleen niitä päiviä...

Keskimmäinen oli aamulla kuumeinen, joten ennustelin sisäpäivää. Ja senhän tietää, mitä siitä tulee, kun näiden kanssa on koko päivän sisällä. Ei yhtään mitään.

Esikoinen ohjeisti jo aikaisemmin, että kun sanon: "Kello löi jo kuusi!", hän lopettaa riehumisen siihen paikkaan. Näin kuulemma on tapana päiväkodissa sanoa. Kun olin käyttänyt tuota fraasia noin sata kertaa, kyllästyin siihen totaalisesti ja kieltäydyin enää käyttämästä sitä. Toin erittäin painokkaasti esille sen, että olisi kovin mukavaa, jos asia menisi perille ilman mitään koodikieltä. Eipä olisi varmaan kukaan ulkopuolinen keskimmäisen touhuista huomannut, että toinen on kipeä. Tai sitten siitä menosta kaikki olisivat arvanneet voinnin oikean tilan. Tämä päivä ei ainakaan millään muotoa edistänyt kurkkukipuni häviämistä. Hyvä, että ääni vielä kulkee...

Olen siis edelleen - toiveistani huolimatta - mukana maailman huonoin äiti -kisassa. Kun olisi paljon tehtävää eikä rauhaa tehdä niitä asioita, joita pitäisi siis tehdä, niin pinna kiristyy helposti. Ja yllättäen jostain kumman syystä juuri niinä päivinä lapset ovat erittäin taitavia saamaan minut kiihtymään nollasta sataan noin sadasosasekunnissa. Käsittämätöntä.

Onneksi tämä päivä on melkein ohi (ja mieskin juuri kotiutui).

Käsittämätöntä tuubaa

Suomalaiset ovat Jumalaa pelkäävää ja kovin auktoriteettiuskollista kansaa. Harmi sinänsä. Harmi siis siksi, että lähes kaikki, mitä valkotakkiset suustaan päästävät, otetaan totuutena ilman sen suurempia perusteluja. Onhan nyt hyvänen aika lääkärillä paras tieto asiasta x, jos hän sanoo sen telkkarissa!

Mistä moinen puuskahdus? No ihan vain siitä, että Ylen Aamu-tv:n aamutohtorissa haastateltu lastentautien erikoislääkäri (joo, titteli ei tässä asiassa kerro mitään kyseisen henkilön tiedoista niinkin marginaalista ilmiötä kuin imetystä koskien) kehtasi pokerinaamalla väittää, että puolen vuoden imetys on lapsille riittävä, että tietyssä vaiheessa äidinmaitoon eivät vasta-aineet enää siirry ja että äidinmaito laimenee, kun imetystä on jatkunut puoli vuotta. Aivan käsittämättömiä väitteitä, ja vielä lääkärin suusta!!! Olen tyrmistynyt!!!

WHO:n suositus on täysimetystä puoli vuotta ja sen jälkeen osittaisimetystä muun ruuan ohella ainakin kaksivuotiaaksi ja senkin jälkeen, mikäli äiti ja lapsi niin haluavat. WHO ei tietääkseni ole mikään pilipalilaitos, vaan perustaa suosituksensa useisiin oikeisiin tutkimuksiin - vaikka ne onkin muualla kuin Suomessa tehtyjä, vaikka eräskin lääketieteen ammattilainen kehtasi väittää, että muunmaalaiset tutkimukset eivät päde täällä koto-Suomessa - eikä siten suosittele mitään, mitä ei ole kunnolla ja perusteellisesti tutkittu. STM on hieman samoilla linjoilla, ja suosittelee täysimetystä ensimmäiset puoli vuotta ja osittaisimetystä muun ruuan ohella kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Ja nyt tämä ihminen menee ja päästelee suustaan niin isoja sammakoita, etten ymmärrä, miten se on edes mahdollista!

Eikö lääkäreillä ole mitään vastuuta sanomisistaan? Voivatko lääkärit puhua puuta heinää, vaikka tutkimukset kertovat ihan eri juttua? Missään lukemassani imetyskirjallisuudessa en ole vastaaviin väitteisiin törmännyt, ja olisikin erityisen mielenkiintoista kuulla, mihin lähteisiin tämä kyseinen ekspertti väitteensä perustaa. Epäilen kyseisiä tutkimuksia tuskin löytyvän...

Todella surullista, että tilanne on se, ettei keneenkään "ammattilaiseen" voi luottaa. Paska juttu niille, ketkä eivät tietoa saa mistään muualta kuin näiden ammattilaisten suusta.

 

Mr. Murphy ja isänpäivä

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Aika totta tuo.

Kun edellisessä postauksessa hehkutin, miten hienosti kaikki sujuu ja miten ihanaa elämä on, niin eikös Mr. Murphy tullut heti seuraavana päivänä käymään. Niinpä niin. Perjantai oli katastrofi.

Esikoinen ja keskimmäinen yrittivät ilmeisesti listiä toisensa. Tappelu alkoi heti, kun saivat silmänsä auki ja jatkui siihen asti, kunnes nukahtivat illalla yöunille. Historiallisesti tappelua ei keskeyttänyt edes ulkoilu, vaan pihalla mätkintää tehostivat puukapulat. En tykkää huutamisesta, mutta syystä tai toisesta perjantaina normaaliäänellä sanotut asiat eivät menneet lainkaan perille - tuskin siltä mäiskimiseltä edes kuulivat puhettani -  ja ennen iltaviittä ääneni oli ihan käheänä. Kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan. Kuudelta minulle riitti. Puin vauvalle ja itselleni ulkovaatteet, lykkäsin vauvan liinaan ja lähdin pihalle. Ovensuusta huikkasin, että menen ulos, tehkää mitä haluatte. Pihalla oli eräs toinen äiti lastensa kanssa, ja hänelle pääsin suoraan tilittämään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mikä ihme siinä on, että kakarat eivät osaa pitää näppejään toisistaan erossa? Miksi pitää koko ajan olla toisen kimpussa? En ymmärrä. Yhtään ei auttanut se, että mies teki jälleen megalomaanisen pitkän työpäivän. Ilmeisesti parempi on vain tilittää niistä kurjista jutuista kuin kertoa, miten kivaa tämä elämä on. Jos siis valittamisella välttää Mr. Murphyn ei-toivotut vierailut.

Isänpäivää vietettiin sitten tänään täälläkin. Tuona samaisena katastrofiperjantaina olin lasten kanssa askarrellut miehelle isänpäivälahjan: lasten kädenjäljet valkoisen poolopaidan rinnuksiin. Emme käyttäneet kangasvärejä, vaan joskus ostamiani silityskuvapapereita. Tai tarkemmin yhtä paperia. Paidasta tuli hieno (vaikka itse sanonkin) ja mieskin oli siihen ilmeisesti tyytyväinen, kun puki sen heti aamulla päälleen. Jännityksellä odotan, mitä kuvalle tapahtuu ensimmäisessä pesussa...

Mitä päivään tulee, niin se vietettiin kyläilemällä. Ensin käytiin appiukon luona, sitten vanhempieni luona. Appiukko tarjosi lounaan, vanhempani muut ruuat. Eipähän minun tarvinnut keittiössä häärätä :)

Olen vain tässä miettinyt, mikä mahtaa olla isänpäivän - tai äitienpäivän - funktio? Onko se se, että päivänsankari lepää ja ottaa iisisti vai se, että päivänsankari häärää ja järjestää ja puuhaa? Jotenkin tuntuu, että isänpäivänä on ihan oikeus ja kohtuus, että isä on lasten kanssa ja äiti (tai joku muu) hoitaa ruuat sun muut tarpeelliset. Äitienpäivänä taas, etenkin kun lasten kanssa tulee muutenkin oltua ja ruuat ja muu jää usein äidin tehtäväksi, sitä toivoisi nimenomaan omaa aikaa. Aikaa tehdä juuri sitä, mitä juuri silloin tekee mieli tehdä. Jäänkin odottamaan toukokuuta - enkä vähiten äitienpäivän takia.

 

Elämä rullaa

Ai että, kun on hyvä olo ja mieli :) Vauva nukkuu liinassa ja aurinko paistaa. Mahtavaa. Käsittämätöntä, miten vauhdilla päivät nykyään menevät. Vauva on yli viisiviikkoinen ja jouluun on reilu kuukausi.

Kantoliinasta: ilman liinaa ei tämä perhe pyörisi ollenkaan. Tai tältä äidiltä menisi hermot tai jotain :) Vauva on iholla (lue: liinassa) kaiket päivät paitsi silloin, kun on autossa turvakaukalossa, hoitopöydällä vaipanvaihdossa, rinnalla imemässä, isänsä sylissä tai yöllä perhepedissä kainalossa. Kun on vauvaa kantanut liinassa 12 tuntia noita pieniä väliaikoja lukuunottamatta, on ihan mukava antaa vauva isänsä syliin. Tukkoinen nenä tekee sen, ettei päiväunet makuuasennossa luonnistu viittä minuuttia kauempaa. Parempi liinassa masumasua vasten. Minusta on tullut krooninen heiluja: heilutan tai hytkytän itseäni jatkuvasti. Sillä saa vauvan rauhalliseksi ja jatkamaan uniaan. Tosin heilunta ja hytkyntä ovat aika tehottomia ja saanevat minut näyttämään melko typerältä silloin, kun vauva ei ole liinassa...

Vessajutuista: Vauvan kanssa olemme aloittaneet vessahätäviestinnän, tosin maltillisemmin kuin keskimmäisen kanssa. Toistaiseksi käytän vauvaa pissalla/kakalla vain vaipanvaihtojen yhteydessä. Hyvin se näyttää toimivan niinkin, sillä lähes joka kerta tulee jompi kumpi, kun vadin päälle vauvan nostaa ja vähän suhisee :) Kestovaipat toimivat kuin häkä tämänkin vauvan kanssa. Mieskään ei niitä vierasta - ei ole vierastanut koskaan, mikä on erittäin hyvä juttu.

Vaatteista: vanhat housut eivät edelleenkään mahdu vielä päälle, ja äitiyshousut ovat kaikki jo aivan liian isoja. Ongelmana on, mitä pukea päälle. Onneksi ulkoilu hoituu toppahousuissa, mutta jos ostoksilla pitää käydä, meneekin miettimiseksi. Yhdet housut odottavat ompelua, mutta vauva liinassa se on sen verran haasteellista, etten ole vielä jaksanut siihen ryhtyä. Vielä haasteellisempaa on lähteä vaatekauppaan housuja ostamaan, joten sinnittelen kahden housuparin voimalla. Ristiäiset on puolentoista viikon kuluttua. Toivon, että mahdun johonkin juhlamekkoon, joita on tullut tehtyä muutama. Siis sellaisia, joissa imetys onnistuu ilman, että koko kolttua pitää riisua.

Liikunnasta: Esikoinen ja keskimmäinen tykkäävät edelleen käydä Liikkarissa. Lisäksi esikoinen haluaisi alkaa pelata sählyä. Seurakin on jo katsottuna, mutta mietitään vielä. En haluaisi noille liikaa harrastuksia tässä vaiheessa. Suuri kysymys on oma liikkumiseni. Pihalla seisominen ja hytkyminen eivät ole kovin tehokasta liikuntaa. Olen harkinnut sauvakävelysauvojen hankkimista, että pääsisin vaikka iltakävelyille (vauva liinassa, luonnollisesti), mutta harkinnan asteelle tuo on jäänyt. Lisäksi kovasti jo tanssijalkaa vipattaa, ja himoitsen suuresti päästä treenitunnille. Harmillisesti tunteja on vain vähän huonoon aikaan: joko aamulla klo 10 tai illalla klo 18. Kumpikaan ei oikein sovi - ellen mene treenaamaan vauva liinassa. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kun esikoinen oli vauva, pidin joitain sijaisuuksia niin, että hän keikkui liinassa kun minä opetin piruetteja :) Hyvin toimi. Nyt vain kerään rohkeutta, että uskallan. Vauva treeneissä voi häiritä joidenkin muiden keskittymistä, enkä haluaisi olla häiriöksi.

Life is life, tiesi jo 90-luvun alussa joku artisti (jonka nimi on juuri nyt paennut mielestäni - syytän imdeä).

 

Hei, me viikataan!

Esikoinen on liikuttavan innostunut kotitöistä. Lastenhuoneen hän haluaa imuroida päivittäin, enkä minä suinkaan estele :) Lisäksi jostain kumman syystä hän myös haluaa pitää lastenhuoneen siistinä, siis niin, etteivät lelut ole pitkin poikin. Mahtavaa!

Eilen tingin periaatteestani mankeloida tai silittää lakanat ennen kuin siirsin ne liinavaatekaappiin. Sen sijaan pyysin esikoista apuun vetämään lakanoita. Hän innostui lakanoiden viikkaamisesta niin paljon, että halusi ehdottomasti viikata lasten lakanat ja kaikki tyynyliinat. Näytin ensin yhdellä mallia, ja sen jälkeen hän sai jatkaa. Kaikella rakkaudella tämä seuraava: liinavaatekaappi näyttää nyt aika mielenkiintoiselta :) Omakehuna pitää kertoa, että maltoin mieleni enkä myöhemmin viikannut lakanoita uudelleen ja omalla tavallani (joka usein on se oikea, vaikken sitä ääneen sanokaan ;) ).

Tänään ollaan kirjoitettu lahjatoivelistoja. Esikoisen synttärit on noin neljän viikon kuluttua ja joulu melko pian sen jälkeen. Helpottaa lahjojen hankkimista, kun tietää, mitä toinen toivoo. Tosin varoittelin, että kaikkea saa toki toivoa, mutta kaikkea ei silti välttämättä saa... 

Ne pienet asiat

Tämä päivä on mennyt jälleen lasten kanssa ja lasten ehdoilla eläen. Kyllä ovat sunnuntait muuttuneet siitä, kun oli lapseton!

Tuolla ulkona kun seisoin ja hytkyttelin vauva liinassa ja katsoin, kun isommat lapset laskivat pulkkamäessä, muistelin niitä sunnuntaipäiviä aikana ennen lapsia. Mihinkään ei ollut kiire. Mitään ei tarvinnut tehdä, jos ei huvittanut tai jaksanut. Oli ihan mahdollista maata koko päivä sohvalla, katsoa telkkaria ja syödä suklaata. Ei ollut kovinkaan harvinaista sekään, että koko päivä meni pyjama päällä hengatessa.

Välillä todella kaipaan noita aikoja. Sitä, että saa vain olla. Tiedän, että tuollainen ajanvietto on jossain vaiheessa tulevaisuudessa jälleen mahdollista, mutta yllättäen on näitä päiviä, kun - kliseisesti - ruoho näyttää paljon vihreämmältä aidan toisella puolella. Aina ei vain jaksaisi tehdä ruokaa, pukea lapsia, olla ulkona valvomassa leikkejä, toimia erotuomarina riitatilanteissa, pyyhkiä toisten neniä (pepuista puhumattakaan), kuunnella jatkuvaa mekastusta ja kestää riehumista, keskeyttää omia puuhiaan heti kun joku kutsuu. Tähän fiilikseen saattaa vaikuttaa sekin, että mies kutsuttiin töihin näin sunnuntaina. Eipä arki ja viikonloput siis juurikaan eroa toisistaan. Valitettavasti.

No, aika aikaansa kutakin. Kunhan saan vähän Fazerin sinistä nassuun, niin eiköhän tämä tästä ;)

 

Karkki tai kepponen!

USA:sta tuttu Halloween-juhlinta on siirtymässä tänne Suomeenkin aika vauhdilla. Ainakin, jos kauppojen sälätarjontaa on uskominen. Tällä kertaa siitä sälästä oli jotain iloakin, nimittäin eräs naapuri järjesti - lähinnä lasten iloksi - tänään Halloween-juhlat.

Juhliin oli kutsuttu seitsemän lapsiperhettä tästä meidän taloyhtiöstä. Tai no, kolme perheistä on jo muuttanut muualle, mutta yhteyttä kuitenkin pidetään, kun niin pitkään tuli tuossa pihalla aikoinaan yhdessä hengailtua. Naapuri oli omien lapsiensa kanssa askarrellut kunnon rekvisiitan juhliin. Oli lepakkoa, kurpitsalyhtyä, haamuja, hämähäkinseittejä ja kaikkea. Tunnelmavalaistus ja kynttilälyhtyjä kaikkialla. Syömiset hoidettiin nyyttäriperiaatteella, ja tuhottiin kolmen kattauksen vuoroissa: ensin lapset, sitten naiset ja viimeisenä miehet :)

Eilen käytiin lasten kanssa ostamassa Etolasta naamiaispuvut tämäniltaisiin juhliin. Esikoinen esiintyi dinosauruksena ja keskimmäinen liihotteli lepakkona. Mukana juhlimassa oli myös mm. pikkupiru, prinsessa ja Superman :) Seitsemässä perheessä lapsia riitti. Alle konttausikäisetkin mukaanluettuina alaikäisiä juhlijoita oli yhteensä 15. Metelin määrä oli melkoinen - etenkin jälkiruuan ja sitä seuranneen sokerihumalan jälkeen.

Jännä muuten, miten alkujaan pakanallinen juhla (kekri) on jälleen muuttumassa, jos ei ihan pakanalliseksi niin ainakin kaupalliseksi juhlaksi. Pyhäinpäivänä tunnettu juhla on alunperin ollut uuden vuoden alun juhla. Pikku-uusivuosi ilmeisesti nykyisin - tai sellaiseksi muuttumassa. Oli miten oli, illan juhlissa oli oikein mukavaa.

Let's talk about weather!

Lunta, jäätä, liukasta, tuulta...

Kesä (kuuma, hiostava, raivostuttava, ihastuttava, aurinkoinen) on lopullisesti takana. Toisaalta kiva, että on vaihtelua, toisaalta tylsää, että jälleen paleltaa. Tänä aamuna sisälläkin oli vain 19,5 astetta lämmintä, ja kun on tottunut siihen, että lämpöä piisaa, piti patterit kääntää päälle. Historiallista. Sitä muuten väsyneenä palelee helpommin, tällainen empiirinen huomio on tullut tehtyä.

Aikoinaan Lontoossa asuessani ja opiskellessani skotlantilainen opiskelukaverini kysyi, sataako Suomessa talvella lunta. Kun olin kertonut vyötäröön asti ulottuvista kinoksista (etenkin aurauksen jälkeen), seuraava kysymys oli: "Käytetäänkö teillä lumiketjuja autojen renkaissa?" Ei käytetä. Kerroin talvirenkaista ja teiden aurauksesta.

Välillä tosin tuntuu, että lumiketjut voisivat olla paikallaan. On jotenkin käsittämätöntä, että sääolosuhteet tuntuvat joka ikinen talvi yllättävän autoilijat (ja muutkin ulkona kulkijat) kautta maan. Ihan kuin olisi pakko ajaa suurinta sallittua nopeutta, vaikka tie on kauttaaltaan sohjon/jään/lumen peitossa. Sitten ihmetellään, kun peltiä menee ruttuun tai ojan pohjaan tutustutaan autosta käsin. Ihmettelen myös, ovatko nykyajan junat ja niihin liittyvät vempaimet niin teknisiä hienouksia, etteivät lumipyryä kestä. Yllättäen meininki on kuin Brittein saarilla konsanaan: valtakunta pysähtyy, kun taivaalta leijuu lunta maahan.

Lapsia sää ei juurikaan haittaa. Sateella leikitään pihalla, tuli taivaalta sitten vettä, räntää, lunta tai rakeita. Lähinnä kyse on oikeasta pukeutumisesta. Kun on varusteet kunnossa, ulkoilukin maittaa. Mistä pääsenkin kertomaan, että tilaamani kalvopuku (ts. gore-tex -kalvoinen kevyttoppapuku) viipyy vielä matkallaan, ja että tiistaina menin ja ostin lahjarahoilla itselleni laadukkaat ja melko lämpöisetkin gore-tex -kengät. Jalkineiden puolesta minua ei pysäytä enää mikään: eteisen kaapista löytyvät niin huopikkaat kuin kumpparitkin ja muutama muu pari siltä väliltä. Tulisi vielä se kalvopuku.

Vaikka joku saattaisi ammattini perusteella päätellä, että olen jonkin sortin masokisti ;), myönnän, että kurjalla kelillä parasta tekemistä on viltin alle kääriytyminen, kuuman kaakaon ja herkkujen syöminen sekä töllön katsominen tai neulominen. Samalla voi välillä vilkuilla ikkunasta, kun lumi/räntä/sade hallitsee ulkona. No, pienten lasten äitinä tuosta rauhallisesta sisälläolosta voi vain haaveilla...

 

Vielä kerran :)

Tämänviikkoisen valokuvatorstain haaste oli niin houkutteleva, että on pakko osallistua. Tässä kuva sanasta valmis:

Valmis monessakin mielessä: kakku valmis syötäväksi (ja hyvää oli!) ja minä valmistunut koulusta, valmiina siirtymään ihan oikeasti ja kunnolla työelämään - sitten joskus.

 

Neuvolassa

Kävimme vauvan kanssa neuvolassa. Oman th:n lisäksi paikalla oli myös th-opiskelija, joka - yllättäen (not) - kysyi heti ensimmäiseksi: "Onko maito riittänyt?". Meinasin tokaista, että mistäs minä sen tietäisin, kun en ole vauvaa muutamaan viikkoon punninnut*, mutta en sitten viitsinyt. Sanoin maidon riittävän hienosti. Toinen kysymys - myös erittäin tyypillinen terveydenhoitajille oman suppean kokemukseni mukaan - oli: "Miten teillä menee yöt?". Mitäs tuohon nyt voi vastata. Hienosti. Kaikki nukkuvat ainakin osan aikaa. Kerroin toki vauvan tukkoisesta nenästä ja keinutuolissa nukkumisesta. Jos vaikka joku toinenkin äiti saisi tuosta helpotusta neuvolassa käydessään.

On muuten kovin mukavaa, kun omaa lasta kehutaan :)

* Se, saako vauva riittävästi maitoa näkyy varmimmin siinä, että vauva kasvaa normaalisti. STM:n neuvoloille antamassa suosituksessa (s.116) sanotaan alimman riittävän kasvun olevan 500g/kk, kun taas La Leche League puhuu 170g/vko kasvutahdista riittävänä (terveelle täysiaikaiselle vauvalle). Kotona voivat vanhemmat sitten seurata kakka- ja pissavaippojen määrää. Kakkoja olisi hyvä tulla 2-5 kertaa vuorokaudessa silloin, kun vauva on alle 4-6 -viikkoinen. Sen jälkeen kakkatahti saattaa monilla harventua dramaattisestikin, mutta jos kasvu on senkin jälkeen ok, ei ole syytä huoleen. Pissavaippoja olisi hyvä tulla 5-8/vrk; vähemmän, jos käytössä kertavaipat, enemmän, jos kestoillaan. Meidän vauva on neljässä viikossa kasvanut huimat 1300g, joten on päivänselvää, että hän saa riittävästi maitoa :)